Tässä kuvassa kiteytyy se, mitä hiihtäminen oli minulle, kun olin lapsi. Rasittavaa pakkopullaa. Suoritusta ja ärsytystä. Menin ladulla pakotettuna, mutta kun homma tyssäsi, viskasin sukset mäkeen ja kävelin pois. Kuinka ihastuttavat käytöstavat neidillä olikaan. Kuvaan voisi siis lisätä raivosta punaiset kasvot ja kyyneliä sekä vähän räkää poskelle – siinä olisi Iina 4 vuotta.

Onneksi juniori on eri maata. Siis saanen sanoa, että hän on täysin eri maata. Poikaa toki harmittaa, jos sukset menevät ristiin ja häneltä voi päästä ärsyyntynyt ähkäisy, kun hän kaatuu, mutta hän jatkaa aina matkaa haluten mennä pidemmälle ja kovempaa. Ihailen tuota sisua ja sinnikkyyttä, jonka itse opin ehkä kypsässä 24 vuoden iässä.

Lainasimme sukset naapurista ensimmäistä hiihtolenkkiä varten. Taas yksi maaseudun hyviä puolia, Töölön kodissa tiedän yhden naapurini. Hiihtoinnostus alkoi, kun Nöpsy sanoi jo viime vuonna, että tahtoo mukaani järvelle hiihtämään, joten lupasin sukset täksi vuodeksi testiin. Pari kertaa joululoman aikana hiihdimme yhdessä, ja loman lopuksi kuulin, ettei suksien alkuperäinen omistaja tarvitse suksipakettia enää, joten lunastin sukset, monot ja sauvat itselleni. Siis pojalleni.

Sauvojen käyttö ei vielä ihan suju. Rannehihnat ovat kuulemma ärsyttävät, mutta sauvoilla otetaan tukea joskus, kun tasapaino alkaa horjua. Pyllähdyksiltä pelastaa mummi, joten odotettavissa on myös se vaihe, kun pitää opetella nousemaan itse takaisin ylös kaatumisen jälkeen. On aivan ihanaa, että jos hiihtokipinä todella tarttuu poikaan, saatan saada parin vuoden päästä hiihtoseuraa jo pidemmille lenkeille.

Että sitä “pakollista” hiihtolomaviikkoa odotellessa. Me ehkä kirjaimelliseti hiihdämme koko viikon! :D

(lakki saatu Polarn O. Pyret)