Sen kerran, kun on aikaa kuvata asukuvia ja kerrankin muistan tehdä niin, on mukanani 12-millinen linssi, joka vääristää kaiken venkuraksi. On tytöllä näissä kuvissa otsaa! Kirjaimellisesti. Taistelen jo ties monettako vuotta saman dilemman kanssa: haluaisin julkaista enemmän arkisia asukuvia, mutta en saa niitä otetuksi. Tapaan jopa ystävääni välillä asukuvien merkeissä, mutta päädyn aina toteamaan, ettei minusta tarvitse ottaa. Syynä on milloin mikäkin pörrötukka, naamaturvotus, suttumeikki tai vain huono fiilis. Pöhkö mikä pöhkö. Ennen asukuvia napsittiin joka päivä, oli ulkomuoto mikä tahansa.

Koskahan viimeksi olisin välittänyt jostakin trendikkäästä jutusta ennen pitkää farkkuhametta. Hiihtelen onnellisena menemään trikoissa ja huppareissa, jotka ovat kuulemma jo menneen talven lumia. Nyt kuitenkin tuntuu, että nuoruudessani jyllänneistä muoti-ilmiöistä (lantiofarkut, napapaidat, spaissarikengät 🤢) löytyi jotakin hyvääkin. Ensimmäinen pitkä farkkuhameeni askarreltiin ala-asteen lopulla Lee Cooperin suosikkifarkuistani, joista hapertui rikki sisäsauma.

Nyt vuosikymmeniä myöhemmin omistan jälleen farkkuhameen. Sen etuhalkiota en jotenkin saanut kuvattua ahtaiden tilojen vuoksi, mutta farkunsininen väri välittyy kivasti. Puin hameen kanssa neuleen, jossa on niin iso kaula-aukko, että sen kanssa voi paljastaa toisen tai jopa molemmat olkapäät. Ainakin teoriassa, jos omistaisi olkaimettomat liivit. Valkoisen ja sinisen kanssa valitsin ainoan asusteeni kirkkaiden värien maailmasta. Lumin punainen Kiara Mini Hobo -laukku on väritykseltään juuri täydellisen raikas punainen! Ei liikaa sinistä tai keltaista eikä liian murrettu. Täydellinen työlaukkuni.

Psst! Taistelen tällä hetkellä päivittäin polkkatukkahimoa vastaan. Selaan jatkuvasti Timmasta seuraavia vapaita aikoja, mutta suljen viime hetkellä puhelimen selaimen. 🥲