Heti alkuun tahtoisin kirjoittaa listan kirosanoja. Kevätlukukauden ensimmäinen muskarikerta oli nimittäin kamala. Aivan hirveä! Häpesin silmät päästäni ja mielessäni kävi jopa ajatus lähteä kesken tunnin pois. Mitä ihmettä tapahtui? Vielä kaksi minuuttia ennen tunnin alkua Nöpsy ihasteli hyväntuulisena pientä, punaista tuolia, jolle sai kivuta istumaan minun tuolini eteen, mutta heti tunnin alettua muuttui ääni kellossa. Alkulaulun pupua väistettiin, äidin ei annettu taluttaa, sylissä rimpuiltiin, silmiä ei saanut peittää, pistorasia kiinnosti niin, että poika juoksi sinne kesken leikin ja mikä pahinta, Nöppis juoksi ovelle muutamaankin otteeseen kahvaa kurottamaan. Onneksi ovi oli kiinni. Purin tunnin loppupuolella hampaitani yhteen niin, että leukaan sattuu edelleen. Ensimmäisillä kerroilla hain pojan stereoiden ja rumpujen luota pois naureskellen, mutta lopussa alkoi pinna olla niin venynyt, etten keksinyt enää lässytettävää. Halusin vaan vajota maan alle.

Ongelma ei niinkään ole se, että muskaritunti meni huonosti. Sitähän sattuu milloin kenellekin. Tämä käytös oli vaan ihan eri tasoa kuin aiemmat pöllöilyt. Kukaan lapsi ei ole käyttäytynyt muskariryhmässämme noin holtittomasti ja sekopäisesti kiukutellen ja nauraen räkäisesti samaan aikaan, kun juoksee salia päästä toiseen. Kaikki, mitä sanon, tehdään päinvastoin. Kun pyydän syliin, lähdetään juoksemaan pois. Kun pyydän kävelemään vierelläni, karjutaan kunnes päästään syliin. Jos kiellän koskemasta pistorasiaan, sinne tungetaan sormi. Jos pyydän ojentamaan haarukan, se heitetään kaaressa lattialle. En edes oikein tunnista, mikä tunne tässä nyt on suurimpana pilvenä ylläni. Nolous, suru, kiukku vaiko hämmennys.

Tai no, tunnistan minä. Päähäni on maalautunut kauhukuva siitä, että minun lapseni on se kuriton ja tottelematon tapaus, joka häiritsee muita. Myönnän nimittäin, että jos jonkun muun lapsi olisi ollut tuollainen riiviö, olisin jo häiriintynyt käytöksestä, vaikka nykyään äitinä en luurikaan korvaani lotkauta kiukutteleville lapsille. Vaikka kuinka kyseessä on vasta 1,5-vuotias. Vaikka kuinka kaikille sattuu ja tapahtuu. Vaikka kuinka kyseessä voi olla vain yksittäinen kerta. Silti odotan kauhulla, mitä seuraavaksi tapahtuu. Koetellaanko tässä vain rajoja, olenko kasvattamassa lastani aivan väärin vai onko ulkoavaruuden olio kidnapannut helpon lapseni ja korvannut tämän Gremlins-elokuvan otuksella. Pitääkin katsoa, etten ruoki Nöpsyä enää puolenyön jälkeen. Pfuuf.