Eilen meillä oli pitkään ja hartaasti odotettu ensimmäinen muskarikerta. Ryhmä aloitti jo viime viikolla, mutta olin jotenkin sotkenut päivämäärät päässäni ja aivan varma, että eilen olisi ollut aloituskerta. Yksi puolituntinen jäi nyt meiltä välistä, vähän harmittaa. Yksivuotiaiden ryhmän tunti kesti siis puoli tuntia, joka oli minusta sopiva aika sen ikäisille heidän keskittymiskykynsä huomioiden. Tunti oli ohi ihan hetkessä. Alussa lapset istuivat vanhempiensa/hoitajiensa syleissä ja lapsille laulettiin jokaiselle vuorollaan. Ensimmäinen kappale oli vielä vähän jäykähkö, mutta seuraavassa, kun vähät taputettiin käsiä ja sitten vielä rummuteltiin, Nöpsy alkoi innostua. Poika hytkyi sylissäni, taputti, rummutti ja pari kertaa kiljahtikin innostuneena. Hän selvästi nautti seurasta ja kivasta tekemisestä.

IMG_20150824_151612

Suurin riemu repesi (äidin kohdalla) siinä vaiheessa, kun istumasta siirryttiin lattialle. Lapsia kävelytettiin piirissä, mutta toki sai pitää lasta sylissäkin, jos pieni ei halunnut kävellä. Ajattelin, että tästä tulee meteli, kun Nöpsy ei kotona anna kävelyttää itseään yhtään, vaan heittäytyy heti kaarelle tai lyö polvet maahan kovaa huutaen. Yllättäen vastahakoinen poikani kävelikin talutettuna ja hihkui vielä välillä tyytyväisenä. Mitä ihmettä oikein tapahtui? Ehkä tämän positiivisen edistyksen aiheutti muiden lasten seura, vieraskoreus tai mikä lie, mutta jo yhden muskarikerran jälkeen olen sitä mieltä, että tällaista harrastusta me tarvitsemmekin. Että ensi maanantaita odotellessa! 🙂