On hirveä tunne katsoa aamuyöllä kelloa puoli neljältä ja tajuta, että on vain miettinyt asioita siihen asti nukkumatta lainkaan. Miettinyt työasioita, miettinyt raha-asioita, miettinyt elämää ja ihmisiä. Eilen ahdisti niin, ettei meinannut henkeä saada. Sisintä kalvaa tunne, että pitäisi käydä kotona, mutta sellaiseen ei ole aikaa. Vapaa-aika on niin kortilla, ettei ole koskaan ollut ja töitä on pakko tehdä, että on rahaa elää. Ikävä rikkoa illuusio bloggaajien miljoonatuloista, mutta jonkun se kai on tehtävä. Jos siis vierailuun vanhempien luona olisi aikaa, vierailu saattaisi jäädä kiinni rahasta. Junalippu on “vain” muutaman kympin suuntaansa, mutta kun miettii, mitä kaikkea sillä rahalla saa ruokakaupasta, tuntuu pahalta maksaa lippu.

Onneksi lähelläni on ihmisiä, jotka ymmärtävät tämän sekavan olotilani. Pelkään kuitenkin, että läheisilläni menee hermo minuun, kun jauhan vaan työasioita koko ajan. Työkavereiden kanssa en tahdo hetkeen edes viettää aikaa töiden ulkopuolella, koska sekin tuntuu silloin työajalta, kun puheenaiheet eivät koskaan pysy kevyissä aiheissa. Pahimmassa tapauksessa tämä menee vielä pidemmälle. Kamalinta olisi, jos en saisi koskaan edes kotona ajatuksiani työasioista pois. Kummallista kyllä, vähiten stressaan putiikilla ollessani. Siellä voin keskittyä kertomaan syksyn väreistä ja etsimään täydellistä mekkoa asiakkaan tyttären häihin. Mieli saa levätä. Stressaan kuitenkin välillä, etten ole tarpeeksi hyvä myyjä, vaikka yritän parhaani. En vaan suostu uskomaan, että oppiminen vaatii aikaa ja myös niitä epäonnistumisia.

Osa huolistani ja murheistani koskee tunteita, joita kroppani tulkitsee. Turhan usein yllätän itseni miettimästä, kuinka harva ihminen ymmärtää ajatusmaailmaani. En tiedä, tarvitseeko ulkopuolisten oikein edes ymmärtää, mutta ihmisille olisi helpompi puhua, kun en ajattelisi kuin ulkoavaruuden otukset. Pahinta on se, kun huomaa tuntevansa aivan vääriä tunteita aivan väärää ihmistä kohtaan. Tunteiden tukahduttaminen ei ole helppoa, mutta joskus se on pakollista, jotta pääsee elämässä eteenpäin. Mistä pääsemmekin seuraavaan stressiin, sillä en ole vieläkään päättänyt, kauanko annan itseni jumittaa paikallaan. Tuli huomattua, että blogiasioissa muutos olisi pitänyt tehdä jo aiemmin, mutta entä muut elämän osa-alueet? Tätä kyselen itseltäni, mutta en osaa vastata.

Joskus mietin sitäkin, pitäisikö tässä vaiheessa olla jo liikahtanut hyvän matkaa kohti alttaria “sen oikean” kanssa. Onko väärin, ettei suuri unelmani ole aviomies, omakotitalo ja kourallinen lapsia jossakin Espoossa? Tai no, omakotitalo kyllä kelpaisi. Tosin ei Espoosta, vaan tahdon sitten aikanaan muuttaa takaisin maalle. Sitä ennen vanhenen (enemmän tai vähemmän) arvokkaasti kaupungissa. Ja sitten on vielä se tärkein ja vakavin ahdistus. Kymmenes ja viimeinen. Kuka mun kanssa nyt pelaa iltaisin Nintendoa tai Pleikkaa, kun Mert vaan tanssii koko syksyn tähtien kanssa? Niin. Kuka? :(