Olen tällä hetkellä valtavan onnellinen. Kävelin juuri kotiin pitkän viikonlopun jälkeen, jonka vietin muiden bloggaajien seurassa. Olen nauranut kahden vuorokauden sisään enemmän kuin koko elämäni aikana koskaan. En kuvannut kamerallani postauskuvia tai tallentanut muistikortilleni asujani. Juhlin, söin, juttelin, join, kikatin, vitsailin, keskustelin ja ulvoin naurusta. Olen niin onnekas, kun ympärilläni on suorastaan läjäpäin ihmisiä, joiden kanssa viihdyn.

Varsinainen onnenläikähdys tuntui kuitenkin rinnassani, kun kävelin kotioveani kohti. Aurinko paistoi ja sai kotikatuni näyttämään uskomattoman kauniilta. Kaikki talot, ihmiset, putiikit ja puistot tuntuivat yhtäkkiä rakkailta. Olen niin onnellinen, kun tunnen vihdoin löytäneeni tästä maailmasta sen paikan, missä minun kuuluu asua. Ensi viikolla aloitan hitaan muuton kadun toiselle puolella ja kun saan vihdoin kaikki tavarani uuteen asuntooni, saatan tuntea itseni vihdoin ehjäksi. Ei siihen tarvittu miestä, tutkintoa, valaistumista tai muutakaan ihmeitä. Siihen tarvittiin paikka, joka tuntuu kodilta.

Mutta entäs tuo kuva? Se otettiin uuden profiilikuvani yhteydessä, kun tuttu kuvaaja joutui toteamaan, etten vaan osaa olla pelleilemättä kameran edessä. Pahoittelut, jos joku pettyi.:)

(kuva: Veera Korhonen)