Voi vautsi, miten hyvä olo on, kun saa ladata akut ihan täyteen. En oikeastaan toivo tänä vuonna joululahjoja. Sain kuitenkin mahtavan sellaisen vähän kuin vahingossa, kun poikaystävä käväisi Oulussa ja lapsi oli sattumalta saman viikon isällään. Yhtäkkiä kalenterini oli tyhjä ja se ”vitsi, kun ehtisi joskus” -lista edessäni täynnä mahdollisuuksia. Hieman vajaassa viikossa ehdin käydä listan lähes kokonaan läpi. Yhdeksi yöksi otin pojan kainaloon, kun ikävä kasvoi liian isoksi, mutta muuten nautiskelin vastuuttomuudestani aamusta iltaan.

Tällaisia asioita haavelistallani oli:

  • voisinpa nautiskella aamupalaksi BärBarin smoothiekulhon ilman, että aamu menee aamupalaa kootessa ja tiskejä laittaessa. Nyt naputtelin töitä tehokkaasti ja aamupalan valmisti joku muu.
  • olisipa kiva katsoa joku piirretty alkuperäiskielellä, jotta huonosti käännetyt vitsis aukeaisivat niin kuin ne on tarkoitettu. Ja ei, kaikkia vitsejä ei ole käännetty huonosti ja kääntäjien työ on arvokasta, mutta joskus leffassa arvaa, mikä alkuperäinen heitto on ollut englanniksi eikä se toimi suomeksi yhtään. Katsoinkin samalla viikolla kutsuvierasnäytöksessä lapsen kanssa Muuttomatkan suomeksi ja yksikseni Vonkka-elokuvan englanniksi. Hyviä molemmat, Muuttomatka jopa ylitti odotukseni!
  • saisinpa rentoutua kasvohoidossa. Tokihan voin ottaa lähes mille illalle tahansa kasvohoidon, mutta usein “lapsettomat” viikot kuluvat palautumiseen ja haluan olla kotona. Nytpä en, vaan rentouduin vilttien alla hoitopedillä. Kuvan hoidosta löydät lisätietoja näistä IG-storyista.
  • voisinpa tallustella illalla joogatunnille niin myöhään, että tavallisesti olisin siihen aikaan lukemassa iltasatua pojalleni, täyttämättä tiskikonetta tai listaamassa kaikkea, mitä seuraavana päivänä pitää muistaa. Rakastan satujen lukemista, mutta rakastan myös rentouttavaa iltajoogaa.

  • saisinpa viettää oikein kunnolla aikaa ystävän kanssa. Ninalla oli tarvetta kuvausavulle ja minähän lähdin mielelläni avuksi. Luulimme jo, ettemme ehdi nähdä ennen joulua, mutta onneksi kohtalo päätti toisin. Ja miten hienot kuvat saimmekaan aikaiseksi!
  • saisinpa vain kävellä kotikaupunkini katuja, kurkistella sisään kivijalkaliikkeisiin ja haahuilla ilman aikatauluja ja päämäärää ilman kiirettä. Sama muuten töiden kanssa, sillä etäpäivänä kurkin koko ajan kellosta, moneltako lapsi tulee, koska pitäisi olla ruoka pöydässä, milloin pitää lähteä viemään harrastukseen jälkikasvua ja muuta pöljää. Se, että on vastuussa vain omista aikatauluistaan, on välillä kovin vapauttavaa.
  • voisinpa mennä yksin kissakahvilaan, ettei aina tarvitsisi tuhlata arvokasta kissojenrapsutteluaikaa jutteluun ja kärsimättömän jälkikasvun rauhoitteluun. Luin Helkatti-kissakahvilassa lehteä, join rauhassa kahvia ja nautiskelin kissoista täysin rinnoin. Vain todellinen kissaihminen tietää, mitä kissa kahvilassa tehdään. Painetaan kasvot kissan turkkiin ja hengitetään sitä ihanaa tuoksua. Ah, kissat! 🐾

… ja miten ärsyttävää on, että koen pakolliseksi kertoa loppuun, miten rakastan 9-vuotiastani enkä koskaan vaihtaisi häntä mihinkään. TIETENKÄÄN!