Olen kuin yhden naisen radiolähetys paikassa, jonne radioaallot eivät yletä. Puhetta nimittäin tulee äitini sanoin kuin apinalta kakkaa, vaikka kukaan ei ole kuulemassa. Selitän yksikseni vakavalla naamalla tekemisiäni kokkaillessa, laulan kovaan ääneen suihkussa, kommentoin telkkariohjelmia ääneen, hihittelen kadulla itsekseni omille ajatuksilleni ja puhun hassuilla äänillä. On oikeastaan sama, onko seurassani joku, koska se vaikuttaa käytökseeni vain sen verran, että juttujeni aiheet valikoituvat sen perusteella, mitä “kuuntelijani” minulle kertoo.

Ystäväni ovat jo tottuneet tähän, mutta uudet tuttavuudet hajoilevat usein ääneen tätä kommentaattorin rooliani. Saatan intoutua dramatisoimaan jonkun tapahtuman elämästäni, koska niin se vaikuttaa kiinnostavammalta kuin vain normaalisti selitettynä. Voin myös pohdiskella pitkästi ystäväni kertomaa pulmaa ja esittää siihen ratkaisuehdotuksia, joita kuitenkin usein tyrmään itse saman tien. Se on kuulemma hulvatonta kuunneltavaa. Joka tapauksessa minusta saa takuulla juttuseuraa, oli puheenaihe mikä tahansa. Harmi, ettei small talkin MM-kisoja ole vielä keksitty.

Lupaankin nyt puolivirallisesti ja puolitosissani, että jos “sitä oikeaa” miestä ei ala kolmenkympin lähettyvillä vieläkään kuulua, tilaan itselleni tuon yllä näkyvän hullun kissanaisen aloituspakkauksen ja tyydyn viettämään loppuelämäni karvakavereiden laatuseurassa. Yksikseen jutteleminen on kuitenkin lopultakin kuulemma hieman outoa!;)

(kuva täältä)