Voihan syvä huokaus. Juuri, kun pääsin julistamasta, miten supistuksia ei ole kuulunut, karma päätti iskeä takaisin. Keskiviikkona alkaneella raskausviikolla 36 alaselän vihlonta yllätti kunnolla ja totta tosiaan – se toi tavallaan mieleen jo vähän unohtuneet kuukautiskivut. Alaselässä vihloi ja tuttu ällötystunnekin käväisi vierailulla. Olisin rehellisesti sanoen voinut nautiskella loppuraskaudestani ilman supistuksia, mutta nytpä sain edes himppusen esimakua siitä, mikä on vielä edessä ja mikä on pahimmillaan tämä kipu potenssiin miljoona. Eilen, joskus puolenyön paikkeilla supistukset kävivät kimppuuni.

Mies oli jälleen kerran ulkona ystäviensä kanssa eikä jaksanut viesteistäni huolimatta raahautua luokseni hieromaan selkääni, lämmittämään kauratyynyä tai edes toimimaan henkisenä tukena. Tiedän, että selviän yksin vaikka mistä koettelemuksista, mutta olisi kiva, ettei kumppani unohtelisi koko ajan, että toinen puoli parisuhteesta on raskaana. Törmäilin siis yksikseni seiniin etsien Panadol-purkkia, jonka muistin jättäneeni jonnekin-ehkä-keittiön-lähistölle. Lopulta pilleripurkki löytyi ja helpotusta toivoen kääriydyin peittoon odottamaan kivun laimenemista. Läheisessä baarissa sattumalta ollut ystäväni bongasi Instagramistani tuskaisen kuvani ja lupasi pitää puhelimen lähellään ja tulla tarvittaessa avuksikin. Ette usko, miten tuota elettä arvostin kivun ja pienen pelon keskellä.

instakollaasi1

Puolikas Panadol kuitenkin auttoi lopulta ja kuittasin ystävälleni selviäväni kyllä yksin. Ennen nukahtamista harkitsin kuitenkin miehen hammasharjan uittamista vessanpytyssä. Yön aikana vauva oli yhtä aktiivinen kuin normaalistikin, mutta aamulla oloni oli aivan kamala. Mies ilmaantui aamuyöstä yöpalan kera viereeni olettaen, että ruoka ja haliminen korvaavat puuttuvan läsnäolon. Sain keskittää kaiken tahdonvoimani siihen, etten tukehduttanut tyyppiä tyynyllä. Nukahdin lopulta vasta puoli seitsemältä löydettyäni asennon, jossa ei ollut kovin paha olla. Ei noissa supistuksissa muuten olisi mitään pelottavaa, mutta “uudet oireet” ovat aina jännitttäviä, kun niistä ei tiedä, mille tasolle ne pahenevat ja kauanko niistä on nautittava ennen olotilan normalisoitumista.

Tämä päivä on mennyt aivan ohi, sillä silmäni eivät meinaa pysyä auki. Nukuin aamulla suunnilleen viisi tuntia, minkä jälkeen naapurista, puistosta tai mistä lie kantautunut musiikki ei enää antanut levolle sijaa. Mies ehdotteli, josko tämä olisi voinut olla saaristoristeilypäivä. Minä puolestani nimeän tämän päiväksi, jona päätin kertoa rehellisesti blogissani, kuinka silmittömän kateellinen olen kaikille heille, joiden poika- ja tyttöystävät, elämänkumppanit tai avo- ja aviopuolisot ymmärtävät, että viimeinen asia, jota raskauden loppumetreillä sinnittelevä nainen elämäänsä tarvitsee on tällainen ylimääräinen verenpaineen ja stressitasojen nouseminen. Kertkokaa kiltit, että teilläkin on edes joskus tällaista? 🙁

instakollaasi2