Nyt ollaan sitten yhtä kokemusta rikkaampia. En edes muista varsinaisesti kääntäneeni katsetta pois pojasta, mutta yhtäkkiä vauvan kädessä on “tyhjästä ilmestynyt” kuulakärkikynä ja ylähuulessa muutama musteensininen viiva. Miten hitossa näin pääsi käymään? Kliseet ovat tylsiä, mutta alan uskoa, että lapset ovat tosiaan ajatustakin nopeampia toimimaan. Onneksi pieni mies ei ehtinyt imutella kynää kunnolla, mutta kyllä tästä tempusta jo äidin verenpaine nousi vähäsen. Onneksi isä ei ollut kotona, hän kun on perheessämme se huolehtivaisempi osapuoli, joka tahtoisi varmasti keittää vielä alakouluikäisenkin lapsen lelut kattilassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tuli jotenkin tästä piirtelyepisodista mieleen oma lapsuus ja valokuvat, joita tempauksistani on otettu muistoksi. Milloin taiteilin kuulakärkikynällä nimikirjoituksia keittiönpöytään, milloin taas sotkin kasvoni äidin meikkipussin sisällöllä. Kivaa oli ja suttuhetket kuuluvat elämään, onneksi niistä on kuvia muistoja. Piilottelin silti pojan ulottuvilta kaikki kynät, ettei nyt ainakaan hetkeen tarvitsisi hinkata pienistä kasvoista myrkyllisiä taideteoksia pois. Luumusosesotkua on jotenkin kivempi katsella ja putsailla kuin näitä toisenlaisia kokeiluja! 😀