Nillittäjä, kitisijä, riidanhaastaja ja mitä näitä nyt on. Nimityksiä, joita minä itse käytän itsestäni, mutta joita epäilen myös muiden minusta käyttävän. Mieheni ainakin välillä. Tulistun helposti, jos jokin sovittu jätetään tekemättä, mutta sen sijaan, että mies kokisi kiukkuni oikeutetuksi, hän syyttää minua riidan aloittamisesti. Päätin kokeilla viikon ajan painaa villaisella kaiken, mistä yleensä huomautan. Sen sijaan kirjaan ärsytykset ylös, jotta voin viikon jälkeen tarkastella, millaiset tilanteet saavat minut hermostumaan ja ennen kaikkea sitä, onko hermostumiseen aina aihetta. Toivon myös salaa, että muutos käytöksessäni huomataan, koska miksipä sitä toimintamallia muuttamaan, jos muutoksella ei ole seurauksia. Postaus oli pakko jakaa kahteen osaan, koska eilen illalla oli jo niin paljon tekstiä, ettei kukaan jaksaisi lukea kilometripostausta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

MAANANTAI

Äh, päivä starttaa heti verenpaineennousulla, kun heräilen pojan kanssa ja poika säntää raivokkaasti kontaten olohuoneen matolle jätettyjen paperilaskujen kimppuun. Niitä ei varmaan voinut nostaa pöydälle illalla, vaikka jo silloin niistä huomautin?

Seuraavan kerran pulssini kohoaa kylpyhuoneessa pesukoneen edessä. Jos ne lakanat on laittanut pesuun, voisiko ne myös ripustaa kuivumaan, kun pesuohjelma on loppunut? Siis ilman, että koko koneellinen pyykkiä pitää ikävän hajun vuoksi pestä uudelleen.

Illalla miehen kallis kamera on unohtunut sohvalle ja seuraa ensimmäinen lipsuminen suunnitelmasta. Huomautan, että on varmaan todella viisasta pitää kameraa siinä. En kuitenkaan jatka kitinää, vaan siirrän kameran turvaan. Olisikohan tuostakin voinut huomattaa nätimmin? Tai miksi edes huomauttaa, jos kameran voi vaan siirtää?

Johtopäätös: Elän välillä sillä oletuksella, että mies tekee ärsyttävät asiat tahallaan. En pysty korjaamaan muiden unohduksia kuittaamatta asiasta.

TIISTAI

Aamu alkaa älyttömällä keskustelulla. Mies lähtee töihin aikaisin ja minä nukun vielä pojan kanssa muutaman tunnin hänen lähtönsä jälkeen. Sen sijaan, että saisimme nukkua rauhassa, mies pelmahtaa peilin eteen ja alkaa ihmetellä ääneen, onko hänen neulepuseronsa jotenkin typerä. Kiinnosti ihan ihan hirveästi tämä aihe kukonlaulun aikaan. Teki mieli sähistä hampaidenvälistä, että lähde nyt h*lvettiin siitä, ettei poika virkisty. Liian myöhäistä, vaikka olisinkin jotakin sanonut, sillä taapero oli jo hereillä.

Olohuoneesta löytyy lattialta latauksesta läppäri. En edes ehdi hermostua siitä, kun jo huomaan, että miehen illalla puhdistama syöttötuoli ei kyllä ole puhdasta nähnytkään. Ja kyllä, se putsaaminenkin piti pyytää syöttämisen jälkeen erikseen. Ja eilinen huomautus kamerasta kaikui siis ilmeisesti kuuroille korville, kun sama temppu toistettiin heti seuraavana päivänä eri elektroniikalaitteella.

Johtopäätös: Olen itse ihminen, joka koettaa olla mahdollisimman vähän vaivaksi, joten ahdistun helposti, jos joku ei tajua, miten rasittavaa on jättää muiden harteille pieniäkin hommia, jotka voisi itse tehdä. Toivoisin, että aloitetut asiat saatetaan loppuun eikä jätetä roikkumaan “siivousvaiheeseen”. Eri asia on sopia asia esimerkiksi niin, että minä siivoan päivällä ja mies vie roskat mukanaan aamulla, kun lähtee töihin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

KESKIVIIKKO

Aamu sujuu aika kivuttomasti ja aihetta kitinään löytyy ensimmäisen kerran vasta illalla, kun pienimuotoinen riita alkaa muhia. Piikikäs sanaharkka sisältää syytöksiä liian vähäisestä kaurapuuromäärästä, tiskirätistä ja muuta todella tärkeästä. Välttelen riitaa enkä tartu näihin koukkuihin. Yleensä tässä kohtaa mies jatkaa jankuttamista, mutta yllättäen riita tyrehtyy. Mitä juuri tapahtui? Toimiiko suunnitelmani?

Johtopäätös: Olen aina ajatellut, että toimimattoman toimintamallin jatkaminen on typerää, mutta ensimmäistä kertaa se toimi. Riidan saa taltutettua kävelemällä pois tulehtuneesta tilanteesta.

TORSTAI

Selviän päivästä kokonaan hermostumatta. Illalla vessassa käydessäni huomaan vessanpöntön kannen olevan ylhäällä. Siis vain sen kannen, ei sen renkaan. Näistä asioista en parisuhteessa niin välitä, mutta taaperotaloudessa luulisi jäävän mieleen, ettei kantta voi jättää auki, kun poika sukeltaa pönttöön. Ihmetyksekseni lasken kannen ilman tuhahtelua enkä oikeastaan edes ärsyynny tästä unohduksesta.

Johtopäätös: Mietin, ovatko lapsiperheen riidat riippuvaisia siitä, ettei työssäkäyvän vanhemman mieleen jää turvallisuusasiat, kun niitä ei tarvitse miettiä 24/7, vaan “vain” silloin, kun on kotona? Silloinhan asioista huomauttaminen on vähän epäreilua, mutta toisaalta, miten ohjeet jäisivät toisen mieleen, jos niitä ei toistele useaan kertaan?

Tästä on hyvä jatkaa. Loppuviikon analyysi tulossa ensi viikolla! 🙂