Kävimme viikonloppuna leikkitreffeillä mummolavierailun yhteydessä tapaamassa erästä pitkäsääristä vaaleanverikköä. Oikeastaan näihin tuntomerkkeihin sopivat sekä äiti että tytär, mutta nyt puhutaan Nelliinan suloisesta Anni-tytöstä, jonka kanssa Nöppis viihtyi puutalossa. Nelliinan galaksileggarit olivat varsin kova sana, niiden printti vetää näköjään vauvoja puoleensa magneetin lailla. Meitä äitejä veti sen sijaan puoleensa kahvipöytä ja kuppikakut, joita talon emäntä oli kokkaillut. Kuorrutuksen värin päätti kuulemma tasa-arvon nimissä isäntä. Ei varmaankaan tarvitse todeta ääneen, että hyvää oli? Tosin jaksoin syödä vain puolikkaan.

Pikkuiset viihtyivät hyvin lattialla Duplojen kanssa. Toinen esitteli onnessaan, kuinka kylkiasento on parasta maailmassa, kun taas toisen hengaili polvi-istunnassa esittäen viileää. Mitään suurta sotaa leluista ei saatu aikaiseksi, vaan pikkutyypit viihtyivät mukavasti keskenään. Mitä nyt välillä iski pieni kriisi, kun äidit hakivat kahvia keittiöstä ja katosivat näkökentästä ainakin 10 sekunniksi. Voihan eroahdistus! Helpotti jotenkin nähdä, että muillakin on sama tilanne, ettei äiti saa poistua huoneesta. Raskaista päivistä on helpompi selvitä, kun tietää, ettei ole yksin ajatuksineen ja ongelmineen. Kaipa tämän esikoisen kohdalla kaikki on vielä tuplarankkaa, kun ei yhtään tiedä, mikä kausi menee hetkessä ohitse ja mikä kestää kuukausia. Toivottavasti näiden lasten ystävyys kestää pitkään. 🙂