Olette varmasti nähneet kuvia, joissa lapsi istuu syöttötuolissa parsakaalia nakertaen tai juo itse vettä nokkamukista tai poimii suuhunsa mustikoita pinsettiotteella? Hyvä. Nyt voin tunnustaa teille, että ne kuvat käsittävät suunnilleen 5 % sormiruokailuhetkistämme. Lopun aikaa tilanne on aika synkkää. Synkkää ja sotkuista. Voin tuntea, kuinka harmaat hiukset puskevat läpi ohimoiltani ja pulssini kohoaa. Tuijotan turhautuneena eteeni. Ei, taas pitää kylvettää vauva. Ei, jälleenkö minun vuoroni hinkata syöttötuoli puhtaaksi? Ei, ei tuo kastike voinut lentää seinään asti!

Näitä kärsivällisyyttä rankasti koettelevia sormiruokailutilanteita on oikeastaan vain kaksi. Ja kertoo jotakin siitä tuskailusta sekin, että tätä postausideaa päivällä miettiessäni teksti oli päässäni hyvinkin turhautunutta, mutta nyt tämä aihe lähinnä naurattaa. Yksittäiset tilanteet ovatkin lähinnä pöhköjä, mutta kun ne toistuvat viidesti päivässä ja joka päivä, sitä aikaa, kun lapsi syö itse ja siististi, odottaa kuin kuuta nousevaa. Tasapainon löytäminen tuntuu joskus ydinfysiikalta, kun pitäisi kasvattaa ja ohjata, mutta ei saisi liikaa rajoittaa ja komentaa. Eikä ainakaan hermostua. Kivaakin pitäisi olla, mutta ei niin hassua, että menee ihan pelleilyksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

TILANNE 1:

“No niin, siitä napsit ruokaa suuhusi. Perunassa on vähän voitakin seassa, kun niin tykkäsit mummulassakin. Ja oikein jauhelihakastiketta! Tämähän sujuu kivasti, tulepa isi katsomaan.

Hienosti, kulta! Vähän vaan tippuu tarjottimelle kastiketta, ei haittaa mitään. Oijoi, nyt valuu kyllä hihaan. Pitääkin kääriä ne… Ei, älä äitiin pyyhi käsiä! Noin. Nyt menee taas hienosti. Oho, kyllä nyt tippui syöttötuolin istuimelle ja näköjään alatasolle myös. Kunhan ei nyt ihan lattiaan asti kuitenkaan. Hups! Hei, varo siinä kädessä on ruokaa, älä sillä pyyhi silmää. Äläkä korvaa! Ai, sulla kutiaa nenäkin ja hiukset kutittavat kasvoja. Kivasti myös näköjään pursuaa se ruoka pienestä nyrkistä ulos, kun oikein puristaa. Älä heitä lautasta lattialle, rakas. Et halua siis syödä enää? Kiitos. Älä nyt huuda, haluatko vielä tätä? Nyt on kastiketta kasvoissa joka puolella. Ja missäs välissä sitä tuonne lattiallekin meni?! Ääh…“

TILANNE 2:

“Hei, sähän syöt hienosti tätä lempiruokaasi. Äiti vähän tässä samalla juttelee isille, laitan oikein kuvankin meistä syömässä. Siinä on kymmenen palaa avokadoa, kulta. Alapa popsia.

Hienosti on kaikki syöty! Äiti ihan pari minuuttia puhui isin kanssa ja söit jo kaiken. Vähän on poskessa vihreää, mutta ei haittaa, kun meni tosi hyvin ruokailu. Nyt on masu täynnä. Oho, kaksi palaa onkin tippunut lattialle, mutta ei se mitään, kyllä varmaan silti olet kylläinen. Paitsi että molemmissa nyrkeissä onkin vielä palat ruokaa, olitpa ovela. Hyi! Astuin johonkin limaiseen… Aah, pala avokadoa. Tulepa syliin, niin pestään kädet. Ai, sun pyllyn alla on kolme liiskaantunutta palasta. Äh, ja hiuksissakin pala. Missä välissä se sinne meni? Ainakin sait sen yhden palan syötyä. Kai.“

Kumpi on tutumpi tilanne? Sotkuinen syöminen vai tuollainen huijaussyöminen? 😉