VOI HEL-VET-TI. Tuli taas huudettua. Tuli otettua näkymätön tulppa pois suusta ja annettua kaiken tulla ulos räkä roiskuen ilman minkäänlaista sensuuria. Tuli puristettua kädet nyrkkiin. Tuli pidäteltyä itkua ravintolassa, vaikka mieli teki jättää vaunut sisältöineen siihen paikkaan ja juosta itse ulos ovesta. Tuli itkettyä kotona kymmenen kertaa ennen kuin kello oli edes kahtatoista päivällä. Tuli tiuskaistua kaupungilla rattaille. Tuli sihistyä hampaiden raosta ja katsottua pahasti. Eikä edes ensimmäistä kertaa, sillä noin viikon verran tyyni ulkokuoreni on rakoillut jo kodin ulkopuolellakin. Ennen pysyin ulkona kasassa ja romahtelin vain kotona, mutta enää ei ole voimia tsempata. Kulissit romahtavat, tämä äiti on nyt imetty kuiviin.

Eroahdistus alkaa saavuttaa meillä sen tason, että vauvan lisäksi myös äitiä ahdistaa. Tosin aivan päinvastainen kuin vauvaa, sillä siinä, missä vauva tahtoisi elää pienenä kasvaimena kiinni äidissään, äiti toivoisi, että voisi elää edes hetken erossa vauvasta. Ilman, että seinän takaa kuuluu lohdutonta itkua, vaikka isi käyttää kaikki taikatemppunsa. Ilman, että kotoa tulee viesti, miten pojalla on ikävä ja rassukka itkee. Ilman, että pitää aina tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että lapsi haluaa äitinsä, mutta ei nyt saa. Tähän tilanteeseen ei auta edes hoitoapu, sillä se ei enää auta samalla tavalla kuin ennen. Tähän auttaa vain äiti. Ei auta vaunulenkkeily, sillä vaunuissakaan ei enää käyttäydytä. Tähän auttaa vain äiti. Mikään ei auta tähän maailmanlopun hätään, jota itketään naama punaisena kyyneleet poskilla. Tähän auttaa vain äiti.

IMG_201506169_021457

Siinä se sitten nukkuu. Ihan rauhassa ja maailman söpöimpänä. Tuolleko minä juuri huusin? Tuonko harkitsin itku kurkussa tökkääväni rappukäytävään raksamiesten hoiviin edes viideksi minuutiksi? Ensi kerralla en hermostu. Huudan vain pääni sisällä, mutta kasvoillani on hymy ja ääneni on kepeä. Kaduttaa niin paljon, etten pysty pitämään itseäni kasassa. Mietin reilu viikko sitten Korinnan postausta lukiessani, että HUHHUH ja onneksi meillä ei ole tuollaista. Seuraavana päivänä känkkäränkkä muutti meille eikä mikään suju enää helposti. Äidiksi kutsuttu haamu keskittää nyt kaiken tahdonvoimansa, jotta pysyy tyynenä kunnes känkkis muuttaa seuraavan vauvaperheen riesaksi. Sinä et meillä määrää, känkkäränkkä! MUR.