Kauhulla ja innolla odottamani päivä koitti vihdoin tänään. Kuuden ja puolen viikon jälkeen synnytyksestä kävelin vapisevin jaloin Viiskulman terveysasemalle jälkitarkastukseen. Aika olisi ilmeisesti pitänyt antaa minulle jo aiemmin, mutta kun sitä ei ollut kuulunut, kyselin viime viikolla vauvan neuvolakäynnillä jälkitarkastuksen ajankohtaa. Se varattiin heti, vaikka aika olisi kuulemma pitänyt olla jo varattuna. Normaalisti tarkastus asettuu n. 5-12 päähän synnytyksestä, joten ihan ajoissa tässä oltiin silti liikenteessä. Onneksi kysyin asiaa, jotta tarkastus ei venynyt pidemmälle syksyyn.

Olotilani oli aamulla pelokas, koska en ollut henkisesti yhtään valmis avaamaan jalkojani ja päästämään edes terveysalan ammattilaista lähelle “synnytyskanavaani”. Jos olisin saanut päättää, olisin hankkinut alapäähäni synnytyslaitoksella heti kotiinlähtöpäivänä sinetin, jota ei olisi ainakaan vuoteen saanut murrettua. Tikkejä sain vain muutaman synnytyksessä, mutta pieni ääni huusi pääni sisällä, että kovakourainen tarkastus saattaisi repiä jo parantuneita paikkoja auki. En tiedä, mistä tällainen kauhukuva päähäni oli tullut, mutta lääkärireissu pelotti ihan todella. Jokin psykologinen muuri tai mikä lie häiritsi ajatuksiani.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kaikki meni kuitenkin todella hyvin. Varsinainen tarkastus lyhyen jutusteluhetken päätteeksi kesti alle minuutin. Ehkäisyyn sovimme hormonikierukan, jonka asennus siirtyi sattuneista syistä tosin vasta lokakuun lopulle. Se on kuitenkin pieni miinus sen rinnalla, että tästä eteenpäin taas voin tehdä ja touhuta asioita, joita olen todella kaivannut. Vartaloni oli parantunut tähän mennessä niin hyvin, että ikävöimäni juoksukin päästettiin pannasta. Nyt siis hölkkälenkkipolkujen kutsuun saa viimein vastata, ja itse asiassa äitinikin saa viikonloppuna uintireissulle seuraa innokkaasta tyttärestään. (Jolle tosin ei välttämättä mahdu yksikään uima-asu vielä vaatekaapista päälle.)

Huomenna olisi sitten edessä isyyden tunnustaminen. Siirsin sitä tahtomattani niin pitkälle, että kun ajanvarausnumerossa kerroin lapseni syntymäpäivän, puhelimen toisessa päässä ollut nainen varmisti, että puhuttiin todella heinäkuusta. Laiska ja saamaton äiti kuittaa. Pahimmillaanhan tämän laiskuuteni vuoksi, jos ristiäisetkin nyt sattuvat siirtymään hamaan tulevaisuuteen, pojallemme tulee minun sukunimeni. Oho, hups! 😀