Jos etsitte positiivista tunnelmaa ja kepeää pakohetkeä arjesta, tätä postausta ei ehkä kannata lukea. Nyt seuraa nimittäin pieni avautuminen näin sunnuntain kunniaksi. Raskaushormonit pääsivät eilen ja vähän tänään aamullakin jälleen ihan kunnolla valloilleen ja aiheuttivat sellaisen ketutuksen, että itketti. Ihan kirjaimellisesti ja pohjanmaan kautta.

Lähdin eilen maaseudulta takaisin kaupunkiin. Äiti letitti hiuksiini kampauksen, koska olimme menossa illalla syömään lapseni isän kanssa. (Ei, tässä välissä ei ole erottu dramaattisesti, mutta olen tuolle ryökäleelle niin vihainen, ettei turjake ansaitse sen hellempää titteliä tässä tarinassa.) Tulin kotiin sen verran aikaisin, että ehdin heittää hikisen maksimekkoni pesukoneeseen ja etsiä kaapista ylleni jotakin kaunista. Pitkästä aikaa löysin asukokonaisuuden joka oli täysin minua ja mahtui vielä ylleni ilman kompromissejä. Tunsin itseni jopa ihan nätiksi, vaikka tuuli meinasikin heittää välillä helmat korviin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Yläosana minulla oli seilorihenkinen raitatoppi. Puin sen kanssa mustan hameen, joka tietysti kulmasta luo illuusion vyötäröstä. Otin kengiksi mukaan kolmiväriset avokkaat, jotka sopivat kivasti seilorityttötyyliin. Ihastelin, kuinka aurinkolasinikin toimivat asun kanssa. Onnistuin pitkästä aikaa keksimään ylleni asun, joka tuntui ja näytti mielestäni erityisen hyvältä. Odotin jo, kuinka asu ikuistetaan meren rannalla ruokailun jälkeen ja pääsen kertomaan teille, että loppuraskaudestakin voi vielä tuntea itsensä kauniiksi. Harvinainen hetki tässä olotilassa, kuten ehkä olette jutuistani jo aistineet. Pahin ahdistus raskauden aikana on ollut ulkonäköahdistus, sillä se vaikuttaa epäsuorasti aika tasan kaikkeen, mitä päässäni liikkuu.

P1010023

Ja kilin kassit! Tähän väliin mainittakoon, että lapseni isä kehtaa kutsua itseään hyväksi valokuvaajaksi ja ennen minäkin olin asiasta vielä aika samaa mieltä. Ruokailun jälkeen kuitenkin pyysin muutaman kuvani, joista olin etukäteen pariin otteeseen muistutellut. Arvaatteko jo, mitä tapahtui? Enhän minä mitään kuvia saanut. Varjoisat kuvat, joissa olisin nojaillut rannalla kaiteeseen merta tuijottaen ja kävellyt kadun yli hameeni helma heiluen jäivät saamatta, koska ainut paikka, jossa mies olisi suostunut ottamaan kuvia, oli suorassa auringonpaisteessa keskellä Hakaniemen toria, suunnilleen 40 ihmisen tuijottaessa ympäripäissään muutaman metrin päästä. Pyytämässäni kuvauspaikassa kun ei kuulemma saa kauniita kuvia kuvia huonolla kamerallani. Tässä vaiheessa päässäni naksahti.

Ai, että ei saa hyviä kuvia? Väitänpä vähän vastaan:

  • Minä, joka en ole päivääkään opiskellut valokuvausta, saan varjossa hyviä kuvia. Illalla ei nimittäin ollut pimeää tai edes hämärää eli salamaakaan ei olisi tarvittu. Varjo tarkoitti vain, ettei haluttuun kohtaan paistanut aurinko.
  • Kamerani on hyvä järjestelmäkamera, jota muutamakin ammattivalokuvaajaystäväni  (jotka muuten yllättäen osaavat käyttää kameraa kuin kameraa) käyttää työkameranaan. Eikö hyvän kuvaajan merkki ole juuri, että saa hyviä kuvia kaikenlaisilla kameroilla eikä vain sillä omallaan?
  • Mitä p*rkeleen väliä sillä on, jos ne varjoisat kuvat eivät olisi olleet miehen mieleen, kun en minä niitä täällä kuitenkaan julkaise julistaen, että kuvat otti muuten Kalle Kuvaustaidoton?! Kukaan ei olisi tiennyt, kuka ne ah-niin-huonot kuvat olisi ottanut.

Siispä raskauskuulumisista sen verran, että selkäkipu on hieman hellittänyt, pahoinvointi jostakin syystä palannut ja vatsanahka revennyt. Itsetuntoni on nostettu hetkellisesti normaalitasolle ja itketty sitten pettymyksestä kylpyhuoneen lattiaviemäriin. Ihan vinkkinä vaan kaikille odottajien kumppaneille, että ne pienet pyynnöt, jotka jostakin syystä torjutte, saattavat olla yllättävät isoja juttuja ja aiheuttaa sen, että odottajalle tulee todella paha mieli. Ei muuten, mutta hormonihuuruisen naisen kosto saattaa olla normaalia karmivampi…

 OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Psst! Yllä illan asuni. Enkö näytäkin siinä kauniilta ja varsin säteilevältä?