“Hetki, jona muuttuisin isin pikkutytöstä tyttäreksi, joka aikoo saada oman lapsen muuttaen isän isoisäksi, pelotti. Äidilleni jouduin kertomaan raskaudesta hieman pakon edessä ja siskolleni taas tahdoin kertoa mahdollisimman pian muuten vaan, mutta isän kohdalla homma jotenkin tökkäsi. En vaan millään saanut sanottua asiaani ääneen. Vaikka tilanne ei muuttuisi, kun sen sanoisi ääneen ja sisimmässäni tiesin, ettei isän käytös minua kohtaan muuttuisi sekään, raskaudesta kertominen tuntui jotenkin suurelta asialta, jota ei sitten voisi enää mitenkään peruuttaa.

Siinä minä istuin. Lapsuudenkotini vanhassa olohuoneessa, josta oli siirretty uuteen taloon kaikki huonekalut lattialle laskettua televisiota ja mustaa nojatuolia lukuun ottamatta. Istuin peiton alla, tuijotin televisiosta kokkiohjelmia ja mietin, että pitäisi sanoa jotakin, kun isä palaisi uudelta talolta. Tähän asti olin muille esittänyt asian jotenkin niin, ettei kukaan kokenut, että aiheesta pitäisi onnitella. Aiemmista mielikuvistani huolimatta en kertonut uutisia hymyillen ja onnea hehkuten, vaan jotenkin häntä koipien välissä ikääni ja elämäntilannettani selitellen. En ymmärrä, mistä tämä johtuu, sillä olen onnellinen. Jotenkin vaan ehkä pelkään, että kuultuaan uutiseni, muut ihmiset eivät ole.

DSCN0958

Jotenkin tämä salailu vaan tuntuu väärältä. Olen niin hämmentynyt tilanteesta, että saatan vaikuttaa raskaudestani tietämättömän ihmisen mielestä masentuneelta. Totuushan on, että olen vaan järjettömän väsynyt ja yliherkkä. Pienet vastoinkäymiset tuntuvat jättimäisiltä ja itken ilman syytä. Eikä asiaa helpota se, että kun joku kysyy, mikä on hätänä, en voi vastata rehellisesti.

Tämän blogin kirjoittaminen heijastuu myös oikeaan blogiini, sillä tunnen tavallaan kirjoittavani sinne valheita, kun jätän jotakin näin suurta kertomatta lukijoilleni. Tuntuu äärettömän vapauttavalta kirjoittaa täällä suoraan ja ilman sensuuria, mutta miten käy, jos ihmismassat valtaavat tämänkin tontin? Olen nähnyt äitiysblogeissa niin hirveitä kommentteja, että “noi farkut ei istu sulle, kun oot noin ruma” -kommentit muotiblogeissa eivät ole edes samassa kategoriassa toisen ihmisen valintoja ja elämää arvostelevien mammakommenttien kanssa. Tähän ehkä osasin jo varautua, kun huomioi, minkä aihepiirin keskustelupalstalla ne sairaimmat anonyymihuutelijat roikkuvat. :/“