“Hymyä! Mä kuvaan nyt sua.”

Lapseni rakastaa polaroid-kameraansa. Tyyppi ilmoittaa kohteliaasti aina, kun ottaa kuvan, mutta silti elämäni tuntuu välillä siltä kuin paparazzi seuraisi. Kun nuori herra napsaisee jo kolmatta kuvaa minusta kaivamassa nenää sohvalla, hiipii mieleen ajatus, että ehkä voisi sittenkin hankkia lapselle halvan digikameran. Kasa polaroid-filmejä maksaa 20 euroa ja paketissa taitaa olla 16 kappaletta. En siis mitenkään sano, etteikö nenänkaivamiskuvistani saisi kivaa kolmen kuvan kollaasia vaikka olohuoneen seinälle, mutta silti.

Äitinä koen tärkeiksi hetket, kun lapsi löytää aiheen, joka kiinnostaa. Joskus kun yritän opettaa jotakin, hän ei malttaisi kuunnella yhtään, mutta kameran kanssa poika on oudon kärsivällinen. Ehkä aihe on tarpeeksi kiinnostava, sillä tässä asiassa tunnen, että sanojani kuunnellaan. Pieni kuvaaja jopa esittää jatkokysymyksiä.

Meillä on muuten yleensä lakanat sängyssä, mutta tämä spontaani valokuvaushetki sattui tapahtumaan juuri silloin, kun olin riisunut sänkyni tekstiileistä pyykkipäivänä. Lyhyen koulutuksen aikana lapsi oppi, ettei ole aivan sama, mitä kameran etsimessä näkyy kuvanottohetkellä. Olisi kuulemma ihana, jos sieltä näkyisi aina äiti. Sulin hetkessä. ♥