Keskellä syvintä itseinhon suota palkkasin itselleni personal trainerin. Tämän episodin jälkeen päätin, että nyt hankkiudutaan eroon sekä selkäkivusta että rasvasta. Suunnitelma oli treenata niin kovaa, että kaikki hoituu nopeasti, mutta toisin kävi. Kunnon hikirääkin ja taivaissa tykyttävän pulssin sijaan päädyin availemaan selkäni hermopinteitä hitailla liikkeillä, joita tein kotona monta kertaa päivässä. Se touhu ei kuluttanut kaloreita juuri yhtään, mutta lähes kaikki tehokkaat saliliikkeet ja rakkaat ryhmätunnit joutuivat pannaan siihen asti, että selkä olisi kunnossa. Tämän vuoksi sain ruokaohjeet, joilla harjoittelisin viisaampaa syömistä sillä aikaa, kun treenailun kanssa himmailtaisiin.

  OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Koko homma turhautti jossakin vaiheessa todella rankasti. Tunsin maksavani turhasta, kun leivätön elämä ärsytti, sorruin herkuttelemaan turhan usein, ja teki mieli mennä salaa spinning-tunnille. Noin kuukausi sitten tajusin kuitenkin, että nyt ollaan oikeastaan aika hyvässä pisteessä. Leipää ei tee enää mieli, selkä ei ole oireillut viikkoihin(!) ja salilla ollaan siirrytty sellaiseen ohjelmaan, joka polttelee takamusta useamman päivän. Projekti ei tylsistytä, sillä energiaa riittää ja tulokset tuntuvat monilla eri tavoilla. Tiedän nyt, että minulle sopii vähähiilihydraattinen elämä. Osaan muutaman superliikkeen, joilla lähestyvän iskias-kivun saa kuriin. Ennen kaikkea tykkään taas käydä salilla ja treenaamassa. Tavoite on siis saavutettu eikä olo ole enää läski, lihava, pullea tai muutakaan, miltä keväällä tuntui. Aivan sama, miten muut minut näkevät, sillä itseluottamus lähtee siitä, mitä itse näkee peilissä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Toisella PT-tapaamisella tehtiin kehonkoostumusmittaus ja otettiin mittojakin, mutta niille saan verrokkiarvot vasta muutaman viikon päästä. En odota mitään ihmeellisiä lukuja, sillä vaatekaappini kertoo, että pienimmät vaatteeni eivät mahdu vielä päälle. Toisaalta mietin, tarvitseeko niiden mahtuakaan, jos ne on ostettu lukiossa, jossa painoin 49 kiloa. Nykyään ihannepainoni, jossa pysymiseksi ei tarvitse elää syömällä pelkkää parsakaalia ja treenaamalla kahdesti päivässä, on suunnilleen kymmenen kiloa enemmän kuin kymmenen vuotta sitten. Tärkeintä on, että ne rakkaimmat Jyväskylä-aikaiset vaatteet mahtuvat, sillä niihin haluankin mahtua. Ei niiden teiniaikojen vaatteiden niin väliä, ne voisi poistaa vaatekaapista kummittelemasta. Joskus ahdistuksen saattaa aiheuttaa väärä tavoite, sillä ihan oikeasti kolmekymppisellä äidillä on hyvin eri tavalla aikaa liikkua kuin parikymppisellä opiskelijalla, jolla oli vapaa-aikaa aivan liikaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mietiskelen, haluanko asettaa itselleni tavoitteeksi jonkun tietyn painon, rasvaprosentin tai tietyt farkut vai riittääkö tämä olotila, että olen tyytyväinen itseeni. Sen verran kunnianhimoa kyllä löytyy, etten jää tuulettelemaan tähän onnistumiseeni, vaan aion keksiä jotakin tavoiteltavaa. Ostin nimittäin toiset kymmenen PT-tapaamista ja seuraavalla kerralla mietimme, mihin suuntaan jatkan itseni kanssa. Ottaisin tavoitteen mieluummin jaksamisen kannalta kuin ulkonäön, mutta saa nähdä, minkä koen lopulta suurimmaksi motivaatioksi. Onneksi olen itselleni parempaa treeniseuraa nyt kuin silloin surullisena, muuten lopettaisin takuulla tähän koko touhun.

Tämän tarinan opetus voi kuulostaa omituiselta maailmassa, joka huutaa, että itsensä pitää hyväksyä sellaisena kuin on. Opetus oli minun kohdallani se, että jos ääni pään sisällä sanoo, että parempi olo saavutetaan tiukan PT:n avustuksella, sitä ääntä ei kannata vaimentaa. Eri ihmisille sopivat erilaiset asiat. Joku sanoi joskus, että hulluus on sitä, että toimii samalla tavalla kuin ennen odottaen kuitenkin erilaisia tuloksia. Muuten saattaisi olla vielä neljän kuukaudenkin päästä itkemässä sillä samalla sohvalla, jolla kuitenkin onneksi lopulta naama itkusta turvonneena osti kymmenen kerran PT-tapaamiset ja toivoi, että rahat eivät menisi hukkaan. :)