Olen niin onnellinen, että lapsellani on kaikki isovanhemmat elossa. Ja oikeastaan vähän enemmänkin. Oma sukuni on pieni eikä kovinkaan tiivis, joten on jotenkin turvallista, että miehen suku on niin laaja. Jo ydinperhe on heillä suuri, kun taas minun puoleltani Nöpsy sai “vain”  mummon, papan ja (kummi)tädin. Niin ja kissan, jota halailla takaa niin pitkään, kun kissa vain antaa pojan halata. Vaikka perheeni on pieni, olen saanut heiltä paljon tukea. Siskoni uskaltaa jo vahtia Nöppistä yksin, kun kyseessä ei ole enää ihan pieni vauva. Samoin isäni, joka jähmettyi kauhusta, kun sai ensimmäistä kertaa pienen vauvani syliinsä, kun luuli, ettei osaisi enää pidellä vauvaa, vaikka on kasvattanut kaksi tytärtä. Äitini on aina ollut varma pojan kanssa ja olen tukeutunut häneen siksi. Paljon.

Olen huono vastaanottamaan neuvoja silloin, kun en niitä pyydä. Haluan yrittää ja opetella itse, ja vasta sitten, kun alkaa tuntua, etten onnistu, pyydän apua. Ärsyynnyn, jos joku kertoo minulle itsestäänselvyyksiä, sillä siitä tulee helposti olo, että minua pidetään tyhmänä eikä minua arvosteta. Tähän tekee poikkeuksen äitini, joka saa opastaa ilman, että kiristelen hampaitani. Pahimmissa hormonihuuruissani toki äidillekin olen töksäytellyt vaikka mitä muutaman kerran, mutta yleisesti ottaen ammennan apua sieltä. Vaikkakin äiti korostaa, että oma jaksaminen ennen väkisinimettämistä kahden vuoden ikään asti. Ja vaikkakin aion imettää sinne asti, vaikka välillä onkin rankkaa. Mutta noin muuten.

Äidin ja lapsen suhde on hyvin tiivis. Minä kasvoin kotona 16-vuotiaaksi asti hyvin avoimessa ilmapiirissä. Ei siis sillä tavalla avoimessa, ettei meillä olisi ollut rajoja tai sääntöjä, ei todellakaan. Minä olin lähes ainoa, jonka kotiintuloaika oli muotoa “ole kotona kello X”, kun muut kaverit lähtivät kotiin kello X. Aina piti ennakoida, jotta ei myöhästy. Olen kiittänyt tästä tapakasvatuksesta miljoonia kertoja, kun olen saanut kiitosta siitä, että olen ajoissa eikä minua joudu odottamaan. Avoimella ilmapiirillä tarkoitan sitä, että menemiseni, seurani ja tekemiseni tiedettiin ja että äidille voi puhua mistä tahansa. Kerroin kaverin huumeidenkäytöstä, joka ahdisti, ja toisen kaverin vanhempien erosta. Puhun asiat halki ja opin siihen, että koska voin sanoa äidille mitä tahansa, hänkin voi sanoa minulle. Muihin ihmisiin minulla ei tällaista luottamussuhdetta ole, sillä kai isä on jotenkin eri asia, kun on kyse tyttölapsesta. Äiti on elänyt samoja kausia läpi omassa nuoruudessaan, joten jotenkin puhuminen on aina ollut luontevampaa hänelle.

Alan lähestyä pointtiani. Olen viettänyt viimeisen puolentoista vuoden aikana paljon aikaa vanhempieni luona, koska se on välillä tuntunut ainoalta paikalta, jossa ei ole paha olla. Synnytyksen jälkeen kaikki oli uutta ja järjettömän pelottavaa, joten tarvitsin apua. Pikkuvauva-aikana jouduin tekemään paljon töitä, jotta pääsin eroon yrityksestä, joka imi varojamme kuin musta aukko, lopullisesti eroon. Eroahdistusvaihe oli aivan oma lukunsa, koska silloin olin niin rikki, että pelkäsin, miten syvään veteen voin vajota. Aina olen saanut apua, kun olen sitä pyytänyt. Vihdoin alkaa helpottaa, kun arki on tasaantunut, lapsi ymmärtää ja osaa jo enemmän, mutta ennen kaikkea tunnen vihdoin löytäneeni kodin täältä kaupungista. Halusin kiittää tukiverkkoani ja varsinkin perhettäni kaikesta avusta. Sitä apua maksetaan korkojen kera takaisin. ♥