Olipa kerran leikkipuisto. Kun kävelin sinne lastenrattaiden kanssa ensimmäistä kertaa, ajattelin heti, että löysin isoimman hiekkalaatikon, mitä on mahdollista rakentaa. Laatikko koostuu paristakin eri osasta, neliöitä siinä on varmaankin meidän kaksiomme verran. Vainoharhaisena pöllytin hiekkaa lapiolla, kaivelin ja potkiskelin sitä pieneltä alueelta ja kiertelin laatikkoa vähän aikaa ennen kuin uskaltauduin istumaan sen reunalle vauva sylissäni. Mietin kuumeisesti, kuinka hysteerinen olen, kun kuvittelen tuon aidatun leikkipuiston hiekkalaatikon kätkevän uumeniinsa aivoihin pesiytyviä loisia, jotka ovat kulkeutuneet kulkukissojen ulosteessa hiekkaan, tai huumeneuloja, joita paikalliset hörhöt ovat hiekan sekaan piilotelleet. Mietin, miten nämä muut äidit katselevat hymyillen leikkiviä lapsiaan ja minä olen se sekopää, joka pelkää koko ajan jotakin. Lopulta laskin pojan hiekalle ja ajattelin, että mennään nyt virran mukana. (Ja että onneksi meidän laatikkoomme tulee kansi eikä mummolan lähellä liiku nistejä. Kai.)

OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Aivan pian pitäisi suunnitella ja rakentaa Nöppikselle oma hiekkalaatikko mummolaan. Muutaman hiekkalaatikkokokeilun perusteella sellaista tarvitaan jo tänä kesänä viihdykeeksi. Maalla kulkee paljon eläimiä, joten kansi tulee olemaan ihan ehdoton. Hiekkalaatikosta tuli jo vähän perheriitaa, kun kerroin alkavani rakentaa sitä, eikä se esitten ollutkaan miehiselle egolle OK, vaan mies halusi piirtää ja rakentaa hiekkiksen itse. No, niin sitten tehdään, ja minun suuri roolini taitaa olla kantaa rakennusmestarille rakennusjuomaa. Ja siinä samalla tietysti vahtia hiekkalaatikon tulevaa VIP-asiakasta.

Mutta kertokaapa nyt kaupunkilaisäidit, onko turvallista luottaa, että leikkipuistot ovat ihan turvallisia paikkoja leikkiä vai kannattaako niihin suhtautuakin näin hieman skeptisesti? Maaseudulla sain kasvaa lapsuuteni niin pumpulissa, että todellisuudentajuni on äitituttujeni kanssa jotenkin ihan eri tasoa. Vai meneekö tämä taas sen piikkiin, että ensimmäisen lapsen kohdalla kaikki on pelottavaa ja miettii, ettei koskaan vaan voi olla liian varovainen? Koska eihän sitä voi. 🙂