Jostakin kuului vaimea tömähdys. Hetken ajan oli täysin hiljaista, mutta sitten huoneen täytti vertahyytävä huuto. Ajattelin vauvan heränneen päiväunilta ja itkevän perääni, joten kävelin makuuhuoneeseen. Tömähdyksen aiheuttajaksi veikkasin kissaa, joka oli jälleen kerran hypännyt jostakin kaapin päältä alas. Näinpä ei ollu. Makuuhuoneessa odotti tyhjä sänky. Muistan epäuskoisen olotilani, kun tuijotin kohtaa, johon poika oli hetkeä aiemmin jäänyt tyynyvallien taakse nukkumaan. Sitten tajusin, että ison sängyn ja matkasängyn välissä huusi pää alaspäin käsiensä varassa vauva. Raukka oli ryöminyt tyynyvallien yli sängyn laidalle ja pudonnut pää edellä kohti lattiaa.

Noustessani sängyltä imetyksen päätteeksi muistan miettineeni, että siirrän matkasängyn aivan isoon sänkyyn kiinni, jos vauva sattuu ryömimään sängyltä pois. Olen siis pitänyt ryömimistä mahdollisena, mutta silti jättänyt pojan nukkumaan sängylle. Millainen äiti tekee niin? HUONO. Tätä hetkeä kadun niin syvästi, että olen muutaman päivän soimannut itseäni joka hetki. Ensimmäisen yön putoamisen jälkeen valvoin, vaikka lapsen pää ei lattiaan kopsahtanutkaan. Mutta silti. Jos jotakin retkahti, niksahti tai mitä tahansa. Putoamisen jälkeen kiitin Luojaa, ettei poika osunut lattiaan kuin käsillään. Ehkä tämä oli järjestetty minulle opetuksena, etten jatkossa koskaan enää olisi näin typerä.

Ajattelin ensin jättää tämän tapaturman kirjoittamatta blogiini, sillä yksikin nomitämäheisanointeille on nyt tähän olotilaan liikaa. Perhepedissä nukkuvia pelotellaan usein vauvoilla, jotka ryömivät pois vanhempien välistä, mutta olen aina ajatellut herääväni, jos vauva lähtee yöllä liikkumaan. Oletan sitä edelleen, mutta kyseenalaistan tämän ajatuksen ja siitä syystä kotona Helsingissä on pakko tehdä muutoksia nukkumisjärjestelyihin. Punnitsin muutaman päivän ajan tarkkaan, kuinka paljon omaa oloani helpottaisi lukea muiden kokemuksia ja saada kuulla, etten ole ensimmäinen äiti maan päällä, joka meinaa tukehtua omaan syyllisyyteensä. Silläkin riskillä, että minut haukuttaisiin alimpaan helvettiin, minkä tosin olisin ansainnut aivan täysin. Siitä tässä on nimittäin kysymys. Kamalan huonosta omatunnosta, joka naputtaa päässäni joka hetki. Yksi kysymys on ylitse muiden. Mitäs jos olisi käynyt vielä pahemmin?

Nyt, kun asia on kirjoitettu mustina kirjaimina valkoiselle taustalle ja se on julkista tietoa, luulisi oloni hieman helpottavan. En ole pystynyt puhumaan tästä oikein kenenkään kanssa kasvokkain. Pelkään niin syyllistämistä ja sitä oloa, etten ansaitse olla äiti. Tottakai tiedän, että minä olen se, joka teki virheen, joka olisi voinut maksaa lapseni hengen. En tarvitse siitä muistutusta. Ainut, jonka kanssa tästä pystyn puhumaan, on siskoni, jolle laitoin heti viestiä tapahtuneen jälkeen. Muiden kanssa ei kiinnosta jutella. Toivon, että tämä tarina jää jokaisen tämän lukeneen mieleen ja päätätte tällä sekunnilla, että ette koskaan tule olemaan yhtä tyhmiä kuin mitä minä olen. Korjaan. Mitä minä olin.