SYNNYTYSKERTOMUKSEN ENSIMMÄINEN OSA LÖYTYY TÄÄLTÄ JA TOINEN OSA TÄÄLTÄ.

Siinä minä makasin synnytyssalin sängyssä. Kalvot oli puhkaistu hetkeä aiemmin ja nyt suoniini virtasi antibioottien lisäksi myös supistuksia aktivoivaa ainetta eli oksitosiinia. En ehtinyt käydä ennen synnytystä tutustumassa Kätilöopistoon, joten en tiennyt yhtään, millainen paikka synnytyssali on. Mielikuvani oli suuri, steriili huone, jossa on paljon kylmää metallia ja veren raudan voimakas tuoksu. Aika brutaalia, mutta tällaisella mielikuvituksella varustellulta otukselta muuta ei voi oikein odottaakaan. Totuus oli kuitenkin toinen, sillä ensimmäinen ajatus huoneesta oli se, että olisinpa heti päässyt sinne odottamaan synnytystä päivystysosaston sijaan.

SK7

Huoneessa oli sänky, wc, suihku, radio, jumppapallo, synnytysjakkara, keinutuoli ja vaikka mitä. Vähän matkan päässä huoneesta oli keittiö, jossa mieheni kävi lämmittämässä kauratyynyä ja josta sai myös hakea evästä. Sain herkkuleipiä, mehua ja jogurttia sänkyyn mieheltä, jonka olin pelännyt käyttäytyvän synnytyslaitoksella välinpitämättömästi ja typerästi. Jotakin tuossa miehessä loksahti kohdilleen, kun lapsivedet menivät, ja hyvä niin. Kaipasin kovasti tukea, sillä synnytys pelotti, vaikka kaikki kätilöt, jotka minua olivat hoitaneet olivat toistaan ihanampia.

Supistuksia odotellessa mittailtiin välillä, kuinka auki olin. Aukeneminen eteni hitaasti, mutta supistukset alkoivat voimistua päivän aikana. Sain kipulääkkeeksi niihin vaikka mitä, mutta tässä välissä on pakko mainita, että suosikkikivunlievitykseni tässä odotteluvaiheessa oli ehdottomasti TNS-laite. Siinä selkääni liimattiin “tarroja”, jotka kaukosäätimen ohjauksesta antoivat pieniä sähköiskuja. Supistukset tuntuivat melkein kokonaan selässä, joten kivunlievitys alaselkään oli todella tarpeen. Kaukosäädintä ei vaan ehkä olisi kannattanut antaa miehelle, sillä ensimmäisellä kerralla tyyppi sääti liikaa tehoa ja toisella liian vähän. Kumpikin tuntui yhtä kamalalta. Jossakin vaiheessa sain TNS-laitteen avuksi ilokaasumaskin, johon hengittelin aina supistuksen tullessa. Näin selvisin monta tuntia. Lisäksi yllättävän suurena apuna toimi neuvo, ettei kannata huutaa korkealta kivusta, vaan enemmänkin hymistä matalalta, sillä leuan rentouttaminen lieventää supistuksia.

SK8

Jossakin vaiheessa, kun päivä alkoi kääntyä illaksi, supistukset tuntuivat niin pahalta, että en enää ymmärtänyt tästä maailmasta juurikaan mitään. Taisin tässä vaiheessa olla n. 8 senttiä auki. Sain sekä kiireellisen spinaalipuudutuksen että epiduraalin, mutta olin kivusta niin sekaisin, että vaikka olen ehkäpä maailman neulakammoisin ihminen, en tajunnut kauhistua suurta neulaa, joka läpäisi selkäni. En edes muista nähneeni lääkäriä, joka minua pisti. Tämän jälkeen olo helpottui kuitenkin huimasti. Mies mainitsi tämän pistosvaiheen yhdeksi kamalimmista kohdista synnytystä, se kertonee paljon.

Jossakin vaiheessa huomattiin, että supistukseni olivat laimentuneet ja tippaa lisättiin. Odottelin epiduraalin vaikuttaessa kunnon supistuksia ja lopulta ne tulivatkin. Olin positiivisesti yllättynyt, kuinka supistukset tuntuivat siltä, että vatsa tavallaan kramppasi ylhäältä alas työntäen vauvaa ulos. Mietin tässä vaiheessa, että ponnistusvaihe taitaa olla helppo, sillä tunsin oloni jopa niin valmiiksi, että jouduin tavallaan pidättelemään supistusten aikana, etten ponnistanut vauvaa ulos ennen kuin olisin täysin auki. Voi, kuinka väärässä olinkaan.

SK9

Lopulta, hieman ennen kuin vuorokausi vaihtui, olin täysin auki ja valmis ponnistamaan. Oloni oli itsevarma ja jännittynyt. Tässä vaiheessa kaikki alkoi mennä kunnolla pieleen. Ponnistettuani hetken tajusin, että vaikka käyrillä näkyi supistuksia, en tuntenut niitä enää. Lisäksi ne kestivät maksimissaan 20 sekuntia ja sen sijaan, että olisin yhden supistuksen aikana ehtinyt ponnistaa sen suositellun kolme kertaa, ehdin ponnistaa kunnolla kerran. Hengitin paniikissa ilokaasua, kunnes maski otettiin minulta pois. Siitä eteenpäin olo oli vielä kamalampi, sillä tunsin itseni jotenkin avuttomaksi. Itkin, huusin äitiä, rukoilin imukuppia ja leikkausta. Toistelin monta kertaa, etten pysty ponnistamaan. En edes avannut ponnistustaessa silmiäni. Lonkankoukistajani kramppasivat ja niihin pistettiin steriiliä vettä. Aqua-rakkulat sattuivat vietävästi enkä antanut pistää niitä lisää, sillä kipu oli muutenkin jo lamaannuttava. Mies valeli otsalleni kylmää vettä ja piti kädestä, kätilö puolestaan ohjeisti ja kannusti minua.

Yhtäkkiä päähäni iski ajatus, että lasta ei saataisi ulos pitkään aikaan ilman kunnon supistuksia eikä niitä ollut tulossa pitkään aikaan, jos ollenkaan. Pelkäsin, että aikaa kuluisi odotellessa niin paljon, ettei vauva selviäisi. Niinpä ponnistin lapseni lopulta ulos aivan jatkuvalla ponnistuksella eli sen lisäksi, että ponnistin aina, kun kätilö kertoi supistuksen olevan päällä, ponnistin myös supistusten välissä. Aina lopetettuani ponnistamisen, aloin ponnistaa uudelleen. Sitä tunnetta ei kuvaa mikään muu sanonta kuin HELVETTI MAAN PÄÄLLÄ. Kesken kaiken kätilö totesi hämmästyneenä, että lapsi syntyy avosuisessa tarjonnassa (eli kasvot ylöspäinä, kun minä olin puoli-istuvassa asennossa selälläni), mikä teki ponnistamisesta kauhukseni vielä vaikeampaa. Lopulta, reilusti yli tunnin kirjaimellisen  pusertaminen jälkeen yhdeksän pisteen lapsi saatiin ulos ja rinnalleni.

Itkin helpotuksesta. Samalla huomasin mieheni ilmeestä, että jokin oli pielessä, sillä sisältäni tulvi verta ja istukka, joka syntyi vauvan jälkeen lisäistukan kanssa, oli hämmentävän suuri. Pulssini oli vain hieman oli 40 ja olo heikko. Mies kertoi myöhemmin, että oli tosissaan pelännyt puolestani tässä vaiheessa. Verenvuoto jäi kuitenkin juuri alle sellaisten määrien, että lisäverta oltaisiin tarvittu. Sain muutaman tikin ja imettäessäni lastani ensimmäistä kertaa, en vieläkään osannut muuta kuin itkeä. Sitä itkua jatkuikin sitten koko yön ajan, sillä ponnistusvaiheen jälkeen seuraavaksi pahin vaihe oli vielä edessä. Minä en vaan vielä tiennyt sitä, vaan luulin selvinneeni jo kaikesta pahasta.

SYNNYTYSKERTOMUKSEN NELJÄS OSA LÖYTYY TÄÄLTÄ.