Raskauteni oli aikamoinen pommi. Osalle uutinen tuli järkytyksenä, koska en ole koskaan käynyt läpi vauvakuumetta tai muuten tuonut ilmi, että edes mitenkään pidän lapsista. Nämä ihmiset ovat läheisiäni, mutta eivät niin läheisiä, että olisivat tienneet raskauden olleen asia, jonka ei pitänyt olla mahdollinen syy viime syksynä alkaneelle sairastelulleni. Te toivoitte postausta siitä, miten ihmiset reagoivat raskausuutisiini ja kirjasinkin ylös tärkeimpien ihmisten reaktiot, kun mahdollinen suolistosyöpä paljastuikin raskaudeksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mies heräsi aamulla mekastukseeni. Lähes suora lainaus dramaattisesta julistuksestani heitettyäni miestä raskaustestillä kuului jotenkin näin: “Kulta, kun meillä on pieni ongelma. Tai siis tarkalleen plus kolme viikkoa vanha!” Tämän jälkeen juoksin vessaan itkemään, sillä ohikiitävän hetken kestänyt kauhu muuttui onneksi siitä, että tämä kaikki olikin mahdollista. Myös mies oli järkyttynyt ja yhdessä tuijotimme testiä. Lopulta oli pakko lähteä lääkärin luokse virallista testiä tekemään, jotta kumpikaan ei innostuisi turhaan. Kun laboratoriotulos vahvisti raskauden, ei miehen oikeastaan olisi tarvinnut kertoa mielipidettään enää ääneen, vaikka hän sen sanoikin. Tämä lottopotti pidetään.

Äiti ei tainnut uutisistani juuri yllättyä. Olimme viikkoja pohtineet yhdessä, mikä kroppaani oli vaivannut ja sairaalassa töissä olevani äitini oli sulkenut pois jo suunnilleen kaikki muut mahdollisuudet ummetuksesta syöpään. Kun sitten lähetin kuvan positiivisesta raskaustestistä, äiti taisi olla enemmänkin huojentunut, etten ollut kuolemansairas, kuin yllättynyt. Se onni ja innostus iski päälle vähän aikaa tämän helpotuksen tunteen jälkeen.

Isä itki. Kerroin uutiseni päivää ennen jouluaattoa ja ainut, mitä tästä itkukohtauksesta muistan, on se, kun isäni (joka on aikamoisen isokokoinen ja karski äijä) ulisi ääneen, että jos tämä uutinen on pilaa, on tämä julmin pila koskaan. Isille kertominen pelotti jostakin syystä eniten, kuten tässä postauksessa kirjoitinkin. En olisi ikimaailmassa osannut odottaa, että isä olisi se ihminen, joka vaikuttaisi olevan onnellisin tästä käänteestä.

Pikkusisko oli toinen läheinen, jolle kertominen pelotti. Niin monta vuotta pyörittelimme pikkulapsille yhdessä silmiä ja kävimme yökkien läpi synnytykseen ja vauvoihin liittyviä asioita, joten ehkä siksi koin jotenkin pettäneeni siskoni, kun olinkin yhtäkkiä raskaana. Kauhuissaanhan tuo 20-vuotias siskoni uutisesta oli ja pikkuinen vannotti siskoaan, etten saa alkaa puhua itsestäni monikossa enkä kannatella vatsaani niin kuin se muka olisi tippumassa. Tähän reaktioon osasin kuitenkin varautua, joten en loukkaantunut siitä.

Parhaat ystävät reagoivat lähes kaikki valtavalla innostuksella. Muutaman kanssa olen jutellut siitä, miten kumpaakin meistä vähän pelottaa, miten vauva tulee vaikuttamaan ystävyyteemme. Tämä siis niiden ystävien kohdalla, joilla ei itsellä lapsia ole. Ne ystävät, jotka olivat tulleet äideiksi ennen minua, tuntuvat nyt vielä läheisimmiltä kuin ennen. Osalle ystävistä kerroin raskaudesta hyvinkin nopeasti, mutta mietin tarkkaan, että he olisivat niitä ihmisiä, joille voisin myös itkeä, jos kaikki päättyisikin huonosti. En kovin helposti kerro murheistani edes läheisilleni, joten panttasin raskausuutisia peloissani hyvinkin läheisiltä ihmisiltä aika pitkään.

Mummot reagoivat molemmat aika samalla tavalla, vaikkakin hieman eri syistä. Äitini äiti kärsi viime vuoden lopulla aivotapahtumasta eikä ihan ymmärrä enää kaikkea, mitä ympärillä tapahtuu. Siksi reaktio oli suhteellisen välinpitämätön. Myöhemmin mummo kyllä on kysellyt aiheesta, joten uutinen vaati vaan hieman aikaa, jotta mummo sisäisti sen. Isän äidille minun lapseni tulee olemaan ensimmäinen lapsenlapsenlapsi, mutta reaktio oli myös välinpitämätön. Odotin voimakkaampaa reaktiota uutiselleni, mutta kuultuani myöhemmin, että asia olikin vuodettu mummolle jo etukäteen muualta, palaset loksahtivat paikalleen. Toivottavasti mummo on silti innoissaan isomummoudestaan, kovasti kesällä ainakin pyydeltiin kylään pienen tulokkaan kanssa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Se, mikä tämän raskauden kanssa hieman harmittaa, johtuu osittain tästä alun salailuvaiheesta. En itsekään uskaltanut innostua raskaudestani, koska jotenkin pelkäsin liian intoilun tuovan huonoa onnea. Miten typerästi ajateltu! Nyt, jos voisin palata ajassa viime vuoden loppuun, ottaisin joka viikko masusta kuvan, kirjoittelisin tuntemuksiani vielä enemmän ylös ja keräisin muistoja tältä odotusajalta, joka ei ehkä koskaan palaa. Älkää tehkö niin kuin minä tein, vaan nauttikaa raskaudesta niin paljon kuin vain voitte! 🙂