Saatattekin ehkä muistaa, että lähetin hakemukseni Helsingin yliopistoon edellisenä päivänä siitä, kun sen piti olla perillä. Normaali ihminen olisi luultavasti oppinut virheestään, mutta tässä sitä ollaan. Juoksentelin eilen ympäriinsä itkemässä, tulostamassa, postittamassa ja stressaamassa, koska jätin jälleen kerran kaiken viimeiselle päivälle. Tutkintotodistus oli hukassa, lukuvuosimaksun kuitti meinasi myöhästyä ja kaikki oli muutenkin niin sekaisin, että epäilin jo kohtalon haluavan ilmoittautumiseni epäonnistuvan.

Lopulta postitin kuitenkin paksun kirjekuoren ja päätin, että jos se on perillä ajoissa, se on tarkoitettu niin. Jos taas ei, sekin on tarkoitettu. Joku viisas ihminen joskus sanoi, että kun heittää kahden vaiheilla kolikkoa, huomaa toivovansa sen parempaa vaihtoehtoa edustavan kolikon puolen putoamista ylöspäin. Olen kuitenkin siinä harvinaisessa tilanteessa, että en tiedä yhtään, mitä haluan. En tiedä, haluanko tietojeni ehtivän perille ajoissa. Pahinta on se, että kun tämän sanoo ääneen, kukaan ei ymmärrä.

Aina välillä joku kysyy, miksi en enää kirjoita elämästäni avoimesti. Ohitetaan stalkkerit, ahdistelijat, kyttäävät pomot ja muut ilmeiset syyt. Totuushan on, että leijailen tällä hetkellä sellaisella välitilassa, etten oikein keksi mitään sanottavaa. Tai ei se niinkään ole, minulla kun ei oikeastaan ole mitään sanottavaa. Odottelen vieläkin valaistumista. Teen edelleen töitä (joista en edelleenkään voi kertoa enempää) etänä ja bloggaan siinä sivussa. Olen mahdollisesti rakentamassa pitkästä, pitkästä aikaa parisuhdetta. Vanhempani rakentavat taloa sekä muuttavat pian synnyinkodistani, rakas pikkusiskoni taas muutti sieltä jo.

Kaiken tämän sekasorron keskellä luulen kuitenkin olevani onnellinen. Oikeastaan tiedän sen. Siinäpä kaikki oleellinen, ei noista oikein romaania saa kasvatettua, vaikka kuinka haluaisi. Kyse ei siis ole siitä, etten tahtoisi jakaa asioita kanssanne. Jaan ne kyllä, kun taas jotakin sellaista tapahtuu. Uskokaa pois. Teen sen vallitsevasta riskimyrskyvaroituksesta huolimatta.

Vanhojen aikojen, joina samaan postaukseen tungettiin aamupuuroresepti, asu, mielipideteksti, leffa-arvostelu ja suosikkibiisi, kunniaksi selostan tähän loppuun vielä asuni. Stressipäivän asuksi valitsin turva-asuni eli mustan monitoimimekon. Mekon seuraksi puin mustat ballerinat, koska värit jotenkin kammottivat. Tiedättehän ne päivät, kun tahtoo vaan olla näkymätön, mutta näkymättömyysviitta on juuri pesussa? Niinä päivinä pukeudutaan mustaan. Silmiini taiteilin kuitenkin vihreät rajaukset. Just for fun.

Illan ohjelmassa olikin sitten totaalirentoutumista. Seikkalin vähän viikonloppuna ja sain sitten päivystyksen kautta mukavan antibioottikuurin riesakseni. Nyt olo on ollut jo muutaman päivän ajan ärsyttävän väsynyt ja tokkurainen, joten pyhitin maanantai-illan suosiolla How I Met Your Motherille ja jumalaiselle tomaattikeitolle. Hetkellinen mielenrauha on yllättävän helppo saavuttaa. :)