Suuri pyörä on tönäisty liikkeelle. Tapasin nimittäin tänään yliopistomme maaiman mukavimman ja ymmärtäväisimmän opinto-ohjaajan. Olin jo pitkään halunnut käydä juttelemassa opinnoistani, elämästäni ja suunnitelmistani, mutta jotenkin kaikki pelotti hirveästi. En ole saanut ajatuksilleni juurikaan tukea, joten olen sysännyt isojen päätösten tekemistä koko ajan vain pidemmälle tulevaisuuteen. Aloin jo pari vuotta sitten miettiä, onko tämä akateemisuus ja “korkeakouluttautuminen” sittenkään minua varten. En tiedä, mättääkö tässä eniten meidän kemian laitos, luonnontieteet yleisesti, koko yliopisto vai peräti Jyväskylä. Jokin on kuitenkin edelleen pielessä.

Päätökselleni lopettaa kemialla olen saanut niistä kymmenistä ystävistäni, kavereistani sekä tutuistani, joille olen asiasta jutellut, vain kahden ihmisen tuen. Olen hyvin pettynyt, kun minulle rakkaat ihmiset tuputtavatkin kannustuksen ja hyväksynnän sijaan joitakin naurettavia vaatimuksia ja normeja, joihin muka pitäisi ahtautua. Kuinka se tekee ihmisestä huonomman, jos ei opiskele yliopistossa, vaikka siihen olisi resursseja? Eikö sellainen ihminen ole nimenomaan tyhmä, joka tekee jotakin, mikä ei hänelle sovi? Siinä ei ole kerrassaan mitään viisasta. Oman sydämen kuuntelemisessa sen sijaan on. Meillä on vain yksi elämä. Eihän sitä nyt hemmetti sentään kannata viettää vastenmielisten asioiden ja/tai ihmisten parissa!

Elin liian pitkään mustavalkoisessa ja naiivissa maailmassa, johon kuului itsestäänselvyytenä putkimainen koulutusjärjestelmä, jota vastaan kapinoivat vain luuserit. Luulin pitkään, että yläasteelta mennään aina lukioon ja sieltä yliopistoon. Ne, jotka eivät niin tee, eivät ole tarpeeksi fiksuja. Luulin, että mhdollisimman korkea koulutustaso on viisainta, mitä voi tehdä. Ajattelin myös virheellisesti, että kaikki yliopistoihmiset ovat tästä syystä älykkäitä, sivistyneitä ja heitä arvostetaan. Ja paskat.

Millään tällä ei ole mitään väliä. Ihan samanlaisia urpoja akateemikot voivat olla kuin muutkin ihmiset. Nuorille pitäisi antaa enemmän varaa valita ja korostaa sitä, että kaikki valinnat ovat oikeita. Ne, jotka eivät mene lukioon, eivät ole luusereita. Ne jotka eivät opiskele yliopistossa, eivät ole tyhmiä. Ne, jotka arvostavat muita ominaisuuksia tutkintoja ja titteleitä enemmän, ovat itse asiassa ne kaikista fiksuimmat ihmiset. Ne ihmiset ovat ymmärtäneet, mistä tässä kaikessa on kyse. Siitä, että kuka tahansa pysyy mihin tahansa, mutta mitä tahansa ei kannata tehdä vain siksi, että siihen pystyy.

Tästä alkoi nyt pulputa pienen katsauksen minun elämääni sijaan jotakin syvällistä, joten lopetan tähän kappaleeseen. Jos kaikki siis menee suunnitelmien mukaan eli saan korvattua tai laajennettua erään tilastotieteen kurssin ja pääsen sen lisäksi jollakin maailman kymmenennellä ihmeellä (kirjaimellisesti) akateemisen ruotsin kirjallisen osion läpi, jätän vuodenvaihteessa ainakin toistaiseksi taakseni kemian laitoksen. Siihen vaaditaan vähän järjestelyjä ja vähän opintopisteitä. Ette tiedäkään, kuinka hyvältä suunnitelmani onnistuminen tuntuisi. Tässä vaiheessa minulle on aivan sama vaikka tutkintoni jää “vain” LuK-tutkinnoksi.

Tulevaisuutta ja ensi vuotta mietin vasta, kun tiedän varmaksi, että saan päätettyä tämän vaiheen elämästäni. Älkää siis kysykö siitä, en osaa vastata. Tiedän vain sen, etten aio tuhlata enää yhtään enempää aikaa johonkin, mitä en tahdo tehdä. Jokainen keskittyköön omaan elämäänsä ja tehköön niin kuin hyväksi tuntee. Harmittaa vaan, etten ole itse uskaltanut tehdä niin aiemmin.