Nukuin viime yönä yli 11 tuntia. Aamulla kaivelin vanhempieni pakastimesta marjoja ja tein niistä, salaatista, manteleista ja avokadosta smoothien. Vaihdoin treenivaatteet ylleni ja hyppäsin pyörän selkään. Pirkan Hölkkään on alle kuukausi, joten suuntasin vesisateeseen leveä hymy kasvoillani ja kärpässienikypärä. Viime viikonloppuna vetäisin 18 kilsan lenkin, sen pidemmillä en koskaan treenaa. Tänä viikonloppuna vahvistin jalkoja pyöräilyllä tutuissa ylämäissä. Tämä PH on minulle viides tai kuudes ja nautin tapahtumasta vuosi vuodelta enemmän. En koskaan ota aikatavoitetta, vaan yritän suoriutua joka vuosi helpommin. Vähemmän rakkoja, vähemmän lihaskipuja ja palautumisen tuskaa. Enemmän jaksamista ja voimaa.

Alan vihdoin sisäistää ajatusta siitä, että elämässä kilpailee oikeastaan vain itseään vastaan eikä kaikkia suorituksia tarvitse mitata tai merkitä mihinkään. Pääsisinpä ajassa takaisin takomaan tämän nuoremman itseni kalloon. Miksi liikunnan ylipäätään pitää olla edes suoritus? Tiedän monta ihmistä, joka on löytänyt liikkumisen ilon vasta vanhempana juuri siksi, kun armollisuus itseä kohtaan on löytynyt vasta silloin. Moni jättää asioita tekemättä, koska “ei ole niissä hyvä”. Ei tarvitse olla.

Kissa kääntää kylkeä vieressäni ja narahtaa hassusti. Tämän lyhyen retriittini tavoite oli rauhoittumisen ohella myös keskittyä muihin kuin itseeni ja omiin tekemisiini. Kissan kanssa on kerrankin aikaa leikkiä piilosta ja sitä voi rapsuttaa pitkään ja hartaasti. Kyllä se ottaakin kaiken irti läsnäolostani. On niin palkitsevaa, kun kisuvanhuksen silmiin syttyy sama palo kuin pentuna.

Välillä seison pienessä lähimetsässä äitini Crocseissa ja villasukissa kuvaten onnessani ympärillä tapahtuvaa muutosta. Mukana on ihan väärä linssi, mutta en jaksa välittää. Onneksi myös 17-millisellä saa jonkinlaista syvyyttä kuviin. Metsään johtaa ojan ylitse iso lankku (papalle eli isilleni) ja sen vieressä kulkee pienempi lankku pojalleni. Se saa hymyilemään. Ympärilläni vihreä muuttuu keltaiseksi, ruskeaksi, oranssiksi ja punaiseksi. Hengitän syvään sisään ja ulos.

Rahaa ei nyt ole päivien joogaretriitteihin, joten otan kaiken irti siitä, että voin tehdä etätöitä mistä haluan. Nyt olen muutaman päivän täällä maalla ja ensi viikon jälkeen suuntaan mökille rakkaani kanssa. Siinä välissä ehdin nauttia äitiydestä ja yhteisistä jutuista poikani kanssa. Ilmoittauduimme uimakouluun, vaikka mietin ensin, ettei ekaluokkalainen tarvitse vielä mitään harrastusta.

Olin itse asiassa äärimmäisen helpottunut, kun koulun terveydenhoitaja sanoi meille kesällä ihan suoraan, että ekalla luokalla ei tarvita harrastuksia. Mielikuva tilanteesta oli ollut hyvin erilainen, koska pojan päiväkodissa oli useampia perheitä, joissa lapsi harrasti jopa 4-6 päivänä viikossa eri lajeja ja asioita. Olin joskus ehtinyt miettiä, pitäisikö meidänkin, mutta muskarin jälkeen lapsi ei vaan kiinnostunut mistään lajista enkä halunnut pakottaa. Sitten uiminen kolahti ja ajattelin, että yksi ilta viikossa ei ole toivottavasti liikaa. Sen lisäksi opiskelemme ranskaa, koska se alkaa koulussa vasta kolmannella luokalla eikä kahden vuoden tauko tee kielitaidolle hyvää.

Että sellainen syysavautuminen. Pitkästä aikaa tekee hyvää istua koneelle kirjoittamaan eikä ahdista yhtään. Kävin illalla uimassa äidin kanssa, veden lämpötila oli vielä 8 astetta. Vielä pystyi uimaan pieniä lenkkejä, kohta uiminen muuttuu pulahduksiksi. Sen jälkeen tekee hyvää saunoa. Illalla minnekään ei sattunut, yhtäkään ruumiinosaani ei kolottanut tai jumittanut.

Aktiivinen elämäntapa tekee hyvää, mutta kaupungissa en vaan jotenkin yllä tälle hyvinvoinnin tasolle. Kun tein täältä etätöitä pidemmän jakson, aloitin jokaisen aamun lenkillä ja pulahduksella järveen. Kaupungissa käyn 1-2 kertaa viikossa salilla ja joinakin aamuina lenkillä, mutta vain niillä viikoilla, kun poika on isällään. Vaikka luontoa on tavallaan läsnä esimerkiksi Töölönlahdella, tätä samaa rauhaa sieltä ei löydy. Ja tätä rauhaa aion nyt tankana kunnolla varastoon.

Rauhallista sunnuntaita. Lähtekää ulos, jos ei sada liikaa! ♥