Vietimme rauhallista syyslomaviikkoa Kurussa vuokramökillä. Eräänä aamuna, vain muutama päivä ennen ensilunta, järvi näytti suorastaan maagisen kauniilta. Vaaleanpunaisen ja sinisen sävyt kietoutuivat toisiinsa aamusumussa. Rantahiekka sai kylmän, valkean filtterin. Nappasin kardemummaisen Kettu-kahvin toiseen käteeni ja rakkaan Olympus-kamerani toiseen, sujautin pitkävartisilla villasukilla suojatut jalkani (äitini) Crocseihin ja tepastelin alas rantaan. Asuapa näin lähellä luontoa. Saadapa nauttia luonnosta joka aamu.

Olen sillä tavalla onnekas, että teen välillä maalla etätöitä pidempiäkin aikoja. Sellaisina viikkoina aloitan työpäivän usein aamulenkillä metsässä. Juttelin eilen Honorin pressitapahtumassa pitkästä aikaa Annan kanssa ja nyökyttelin mukana hänen kertoessaan, miten ihanaa metsässä on. Samaistuin vahvasti siihen, miten aluksi metsässä nautti rauhasta sekä musiikista tai podcastista, mutta nykyään sitä nauttii metsän äänistä. Ne ovat todellista luksusta.

Vaaleanpunaiset tunnelmat siirtyivät rantamaisemista myös pääni sisälle, kun tajusin, että poikaystäväni näkemiseen on enää alle kuukausi. En ole koskaan uskonut etäsuhteisiin enkä välttämättä usko oikein vieläkään, mutta pakko on vahva motivaatio. Olen silti alkanut jo miettiä ensi vuotta ja sitä, kun elämme samassa maassa. Onko säälittävää haaveilla yhteisestä kodista näin nopeasti? Ehkä vähän. Silti ajatukseni täyttävät haaveet yhteisestä arjesta rakkaan miehen ja vielä rakkaamman koululaisen kanssa.

Jos omistat Spotify-tilin, paina TÄSTÄ ja pääset hetkeksi pääni sisälle. ♥