Tämä hetki, kun poika nukkuu vieressäni. Nousen ja kävelen käytävään, josta näen alas olohuoneeseen. Siellä kausivalot loistavat televisiotasolla, hyllyllä sekä keittiön ja olohuoneen välisellä saarekkeella. Matto on mytyssä, koska se on liian ohut olohuoneeseen ja me liian aktiivisia, jotta se pysyisi suorana. Pöydälle unohtui teekuppi iltapalalta. Sohvatyynyt ovat pesussa, joten sohvaa peittää pussilakana. Kaikkialla on rauhallista, vain tuuletin hurisee.

Tämä hetki on meidän. En koskaan mene pojan nukahdettua yksin olohuoneeseen. Katselen sarjoja, mutta hänen vieressään. Naputtelen tekstejä asiakkaille, mutta saman peiton alla. Tahdon olla lähellä eikä se haittaa häntä, sillä naputus sängyn jalkopäästä tai elokuvan äänet viereisestä sängystä eivät herätä lasta. Eikä tosin sekään, jos puhelin soisi tai alkaisin hakata yhtäkkiä rumpuja täydellä raivolla. Poikaa on siunattu hyvillä unenlahjoilla jo vauvana.

Tämä hetki panee miettimään. Välillä harmittelen, ettei ole ehtinyt käydä viime viikkoina joulutoreilla ja pop up -tapahtumissa. En ole käynyt ystävien kanssa syksyisillä kävelyillä tai soitellut pitkiä videopuheluita isovanhemmille. En ole viinitellyt enkä treffaillut kenenkään kanssa. Kalenterissani ei ole mitään uutta, ihmeellistä tai kiinnostavaa.

Tämä hetki on ihana. Olen vihdoin ehtinyt kotiutua. Olen maannut väsyneenä sohvalla tuijottaen raskaan työviikon jälkeen eteeni ja opetellut seinien pienten nirhaumien kohtia. Olen painanut mieleen lattian koloja ja ikkunoista näkyvien talojen ikkunoita. Olen opetellut ulkoa uutta maisemaa, seurannut valon maalaamista seinillämme. Olen rakentanut meille omaa kotipesää, jonne on ihana tulla ja jonne tulee ikävä. Niinkuin kotiin kuuluu tulla. ♥