Halloween on juhla, jota en ole varmaankaan koskaan kunnolla juhlinut. Tänä vuonna ostimme tosin elokuviin (Angry Birds 2, jo toinen kerta) popparit hauskassa kurpitsalyhdyssä. Siksi ikkunalaudallamme on nyt kurpitsa, jonka sisällä valoköynnös tekee kiepin. Tästä lyhdyn pitämisestä ikkunalaudalla taitaa tulla meille syksyinen perinne, sillä jouluun on niin pitkä aika, etten osaa vielä edes ajatella sitä. Eikä ehkä vielä tarvitsekaan, onhan siihen oikeasti melkein kaksi kuukautta.

Sanon ihan suoraan, että vaikka olen nauttinut tästä syksystä, se on ollut synkkää aikaa. Kaamosmasennus tai mikä ikinä onkaan iski pahempana kuin vuosiin. En oikein osaa määritellä, laukaisiko joku tai jokin tämän olon, mutta lopulta hakeuduin terapiaan purkamaan tunteitani. Tunsin, että tämä siirto oli pakko tehdä, etten purskahtelisi itkuun oudoissa tilanteissa. Kahden kerran jälkeen oloni oli parempi, kun musta vyyhti sisällä alkoi aueta, mutta sitten tuli takaisku. Terapeuttini kertoi pitävänsä jatkossa tapaamisia vain netissä.

Vaikka on tavallaan kiva, että etävastaanotto mahdollistaa osallistumisen missä tahansa, missä on netti, minulle uutinen oli huono. Kaipaan ihmistä, joka on läsnä siinä hetkessä, kun olen heikoimmillani ja paljastan itsestäni jotakin, mitä ehkä vain muutama ihminen elämässäni tietää. Kaikki haaveeni ja pelkoni. Nyt mietin, aloitanko prosessin alusta toisen terapeutin kanssa vai annanko olla.

Mutta ei tässä näin pitänyt käydä. Eihän tästä pitänyt sen enempää blogissa kirjoittaa. Koen kuitenkin, että asiat, joista puhutaan julkisesti, ovat vähemmän tabuja ja niitä on matalampi kynnys kokeilla, jos niitä tarvitsee. Samalla tunnen, etten voi kirjoittaa blogiani avoimesti, jos tämä mörkö on kohtaamatta. Minun nuoruudessani tiesin vain yhden ihmisen, joka oli käynyt terapiassa yritettyään itsemurhaa. “Normaalit ihmiset” eivät siellä käyneet. En tiedä, oliko tämä sen ajan ajatus vai pienen paikkakunnan kupla, mutta tahdon rikkoa sen kuplan, jos joku on jäänyt sellaiseen vangiksi.

Tiedän satavarmaksi, että jos en tietäisi ystävieni käyneen/käyvän terapiassa ja jos en olisi tietyistä blogeista lukenut aiheesta, en olisi koskaan varannut itselleni tutustumisaikaa. En kuitenkaan ole uskaltanut pyytää apua neuvolasta, vaikka siihen olisi ollut monta mahdollisuutta. Kiitos siis Anna-Maria, kun toimit sysäyksenä, jota tarvitsin. ♥