Ensimmäinen aamu kotona. Äitinä. Aamumaidot on nyt juotu ja stadin kuumin kebabrulla on nukahtanut jälleen. Raskausaikana vauvalle ei ollut kuin muutama tekonimi, mutta parin päivän aikana tukkajumalamme on saanut kymmeniä uusia lempinimiä. Hassut ilmeet ja ääretön rakkaus pientä ronttia kohtaan aiheuttavat sen, että vauvaa voisi vaan tuijotella tunnista toiseen. Siinä se nukkuu. Oi, nyt aivasti! Eikä, hei maailman söpöin maitopieru. Kuulitteko? Näittekö? Katsokaa, kuinka ihana se on! Ja se on minun tekemäni.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vielä synnytyssalissakin jännitimme, kumpi sieltä oikein syntyy. Vastoin 99 % ihmisten odotuksista saimme pienen pojan, joka sulatti sydämemme hetkessä. Mietin etukäteen, että olen itselleni armollinen enkä tuomitse olotilaani, jos en heti vauvan rinnalle saatuni tunne ääretöntä rakkautta ja meinaa pakahtua onnesta. Ja pöh! Menin pienestä apinavauvasta niin sekaisin, että itkin vaan onnesta tuoreen isän yrittäessä sopertaa puhelimeen mummoille jotakin vauvasta. Lopulta isiltäkin, joka yritti käyttäytyä järkevästi ja hillitä tunteitaan, pääsi itku.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pieni poikamme on kerrassaan suloinen ilmestys nukkuessaan levollisesti, mutta parhaimmillaan poju on hereillä, kun hän ilmeilee. Isot silmät ja pusuhuulet on tallennettu satoihin valokuviin jo nyt, vaikka vauvalla on ikää vasta muutama hassu vuorokausi. En vaan saa tästä olotilasta tarpeekseni. Mietin synnytyslaitoksella ääneen, puhkeaako tämä vauvakupla todella joskus. Sitten äitini, joka matkusti maalta pienokaista katsomaan totesi minulle, että pitää minua edelleen aivan yhtä suurena ihmeenä ja aarteena kuin vauva-aikananikin. Itku siinä meinasi päästä jälleen, mutta se taitaa olla tämän viikon teema. ♥