Suhtaudun äitienpäivään tänä vuonna eri tavalla kuin aiempina vuosina. Tänä vuonna äitienpäivä sai minut pohtimaan tulevia vuosia uudessa roolissani eikä niinkään suhdettani omaan äitiini. Olen vasta jotenkin tottunut ajatukseen, että kasvatan sisälläni uutta elämää, mutta en osaa edes kuvitella, millaista elämä on sitten, kun lapseni on syntynyt. Minun lapseni.

Koetan olla stressaamatta turhasta, mutta palaan tasaisin väliajon pohtimaan äitiyttä. Olen huolissani, millainen äiti tulen olemaan ja millaisen lapsen tulen kasvattamaan. Omat valintansa ja päätöksensä pystyy varmasti perustelemaan itselleen, mutta  miten voin vaikuttaa muihin ihmisiin, jotka kasvattavat lastani? Siinä vaiheessa, kun olen todennut tietyt periaatteet omikseni, työni äitinä on kertoa muillekin nämä periaatteet. Mutta uskooko mummo, että meidän lapsemme syö karkkia vain lauantaisin vai odottaako mummilassa karkkipussi viikonpäivästä huolimatta? Kuinka selitän lapselleni tietyn kotiintuloajan, jos naapurin lapsi saa olla ulkona pari tuntia pidempään? Millä ihmeellä pieneen ihmiseen saa edes tarttumaan sääntöjä, oppeja, neuvoja ja ohjeita elämään?

moumou-jumpsuit1

Sen verran tiedän, että kannattaisi odottaa lapsen syntymää ja selvittää, millainen persoona sieltä edes syntyy. Kaikille lapsille ei tarvitse opettaa, että huutaminen ei ole kivaa. Pikkusiskoni oli hiljainen ja tottelevainen lapsi ihan pienestä jotenkin “automaattisesti”, vaikka meidät kasvatettiin täysin samoin periaattein ja säännöin. En tahtoisi olla äiti, joka komentaa ja kieltää koko ajan, mutta miten lapsi oppii, mikä on kiellettyä, jos ei sitä hänelle kerro? Onnistuinpa sitten stressaantumaan näinkin turhasta aiheesta huomisen äitienpäivän kunniaksi. Että rentouttavaa viikonloppua vaan kaikille!

Psst! Kuvituksena olen minä pienenä. Kovaääninen kakara, josta kasvoi lopulta ihan kelpo otus…