“Tää on aivan sairasta. Miksi mä halusin tänne? Ei helvetti, mä jäädyn. En voi liikkua. Kuolen, jos astun tolle vaijerille. Sydän hakkaa korvissa enkä saa henkeä. KUOLEN.“

Nämä sanat kaikuivat päässäni, kun aloitin Aulangolla sijaitsevan Hugo Park -kiipeilypuiston helpon(:D) seikkailuradan. Se kulki suunnilleen neljän metrin korkeudella maasta. Minulla oli kypärä, turvavaljaat ja hyvä ohjeistus enkä epäillyt hetkeäkään, että tekniikka olisi pettänyt. Itseäni sen sijaan epäilin. Olen pelännyt korkeita paikkoja pitkään, mutta rakastanut kiipeilyä. Pieneni kiipeilin isoilla kivillä ja korkeissa puissa. Siksi ajattelin, että kiipeilemällä hiljalleen vain korkeammalle ja korkeammalle voisin voittaa kammoni.

Kirjoitin joskus aikaisemminkin korkeanpaikankammostani, se ei ole sen jälkeen hälvennyt yhtään. Suunnitelmani oli, että tekisin jotakin kivaa ja totuttelisin samalla siihen, että maahan on pitkä matka. Voin kertoa, että ensimmäinen rata oli aivan hirveä. Asiaa vain pahensi, kun metrinmittaiset ipanat suorittivat radan hymy huulilla ja ihan hetkessä, kun taas minulta kului varmaankin kymmenen minuuttia jo siihen, että vakuutin itseni astumaan ensimmäiselle tehtävälle.

Kuvissa näkyy kivoja lautasiltoja, mutta aloitin seikkailun kävelemällä vaijereiden päälle. Siis yhden vaijerin. Vaijeri, jota pitkin kävelin puusta puuhun luonnollisesti huojui ja vatkasi matkani puolivälissä aivan holtittomasti. Tajusinkin nopeasti, etten voi katsoa alhaalla olevaa miestäni, vaan minun pitää tuijottaa puuta, jonka luokse olin epätoivoisesti etenemässä ja ajatella, ettei sen luokse ole kovinkaan pitkä matka. Oikeastihan rata oli hieman alle 200 metriä pitkä.

Tuijotin siis sydän jyskyttäen yläviistoon ja kuvittelin, että vaijeri on vain parikymmentä senttiä irti maasta. Ei mikään paha korkeus. Samalla muistelin lapsuuden pianoläksyjäni ja sellaisten laulujen sanoja, joissa aina sekoilin. Keskityin siis kaikkeen muuhun paitsi siihen, mikä tilanne oikeasti oli. Ja se auttoi! Vaijeri pysähtyi ja minä etenin hitaasti kohti puuta. Suoritin Hugo Park -puiston “vihreän radan”, jolle oli annettu aika-arvioksi 15 minuuttia hieman alle tunnissa. Niin paljon pelotti.

Lopulta aloin nauttia tasapainoilusta ja varsinkin vaijeriliu’uista. Viimeinen ratani meni jo siihen arvioituun varttiin, mutta koska paikka sulkeutui siltä päivältä, en ehtinyt kokeilla seuraavaa eli vaikeampaa punaista rataa. Tai ei se kuulemma vaikeampi ollut, mutta korkeammalla. Mustalle en tulisi kiipeämään koskaan, se kun kulkisi pahimmillaan 20 metrin korkeudessa ja joku raja minunkin hulluudellani on.

Suorittaessani neljän metrin korkeudella rataani, ylläni käveli kuuden metrin korkeudessa nuori poika joka moikkaili minulle rennosti. Kuinka kadehdinkaan seikkailupuiston lapsia, jotka pelotta tarttuvat haasteeseen. Samaistuin silti pieneen tyttöön, joka ylpeänä huusi isälleen, ettei itkenyt enää kertaakaan eräällä radalla. Minä olin aivan yhtä ylpeä omasta Hugo Park- seikkailustani. Näistä seuraavista kuvista sen ehkä jo näkee ilmeistäkin.

Nämä olivat viime viikonlopun kauan odotetut treffimme. Mieheni ei seikkaillut lainkaan korkeanpaikankammonsa vuoksi, minä taas halusin seikkailla juuri sen takia. Tuntuu, etten pelkää enää ihan niin kovasti. :)