Ei, en pelkää, että verikokeen aikana neula osuu väärään kohtaan ja koko käteni joudutaan amputoimaan. En myöskään pelkää pääni sisällä liioiteltua kipua, joka pistosta muka tulee. En pelkää neljän veriputkilon jälkeistä heikotusta, en verikokeen tuloksia enkä sitä, että saisin neulasta jonkin taudin. Vaikeinta verikokeita pelkäävän ihmisen on selittää, mitä oikeastaan pelkääkään. Kun en vaan tiedä. Tilanne on se, että alan yleensä itkeä jo odotushuoneessa takkia ripustettaessa, hoitajalle nyyhkäisen heti, että pelkään kamalasti ja niiskutan vielä vähän silloinkin, kun pistos on ohi. Loppupäivän varon pistoskohtaa ja ällöän ajatusta suoristaa käsi.

Syy, miksi kirjoitan tällaisista tunteista tänään paljastui osalle teistä rumien sanojen kera jo eilen Instagram-tilini kautta. Punnitsin kauan, menisikö antamaan verikokeen yksin vai ottaisinko tueksi poikaystävän, joka viimeksi hemoglobiinia pistettäessä (kyllä, inhoan sitäkin) alkoi meikäläisen tsemppausyritysten keskellä naureskella, että joko pelottaa. Päätin sitten pienen puhuttelun jälkeen ottaa mukaani henkisen tuen, mutta eikös mies sortunut aivan muutama minuutti ennen näytteenottoani höpöttämään jotakin siskonsa epäonnistuneesta kanyloinnista. Mikä p*rkele siinä on niin vaikea ymmärtää, että verikokeen pelkääminen on tasan yhtä typerää kuin lentopelko eikä sillä pidä vitsailla? Miten jonkun toisen pelko voi olla mitättömämpi kuin oma?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vaikka kertoisin, että todennäköisyys kuolla lento-onnettomuudessa on noin yhden suhde 14 miljoonaan eli aika olematon, pelkäisi poikaystäväni lentämistä silti. Miksi ei siis voisi lopettaa neulatarinoiden kertomista, kun voin vuosien vuosikymmenten kokemuksella todeta, että neuloista puhuminen ei helpota pelkoa yhtään, koska tämä ei ole millään tavalla rationaalinen pelko. Neulakeskustelu saa vain pulssini kiihtymään ja pakottaa kroppaani painumaan kasaan ja piilottamaan kyynärtaipeet, koska niin olo tuntuu turvallisemmalta.

Tämän avautumisen jälkeen ymmärrätte ehkä paremmin, miksi olen erityisen ylpeä itsestäni. Tsemppasin aamulla odotushuoneessa niin, että tirautin pari kyyneltä vasta poikaystävän typerän kanyylitarinan vuoksi, ja itse näytteenotossa vain ääneni värisi, mutta en itkenyt yhtään. Syy tähän onnistumiseen taisi olla se, että olin verikokeessa niin vihainen poikaystävälleni, etten ehtinyt keskittyä pelkoon, vaan mietin, miten ensimmäisellä yhteisellä lomamatkallamme teen herran lentomatkasta yhtä helvettiä huutelemalla ääneen jokaisen epäilyttävän ääneen ja raportoimalla, kuinka ilma tuntuu yhtäkkiä pelottavan ohuelta hengittää. Nyt tätä julmaa suunnitelmaa ei onneksi tarvitse toteuttaa, sillä lopultakin mies teki, mitä lupasi eli helpotti oloani. Keino vaan oli hieman kyseenalainen. :)

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

(kuvat toisesta pelkopostauksesta)