“Alku aina hankalaa, lopussa kiitos seisoo“, hoin itselleni lähes tauotta eilistä Helsinki City Run -puolimaratonia edeltäneet päivät. Juoksuharjoittelu oli kyllä sujunut ihan hyvin ja sen puolesta uskoin selviäväni urakasta kunnialla (eli hengissä). Minut ja äitini oli sijoitettu viimeiseen lähtöryhmään, sillä juoksutapahtumaneitsyenä en osannut arvioida itselleni juoksuaikaa etukäteen ja viimeisessä ryhmässä olisi kuulemma väljin juosta. Kuulosti noviisille sopivalta ryhmältä, sillä kokemustahan tässä lähdettiin metsästämään.

Vielä hymyilyttää kilpailijaa numero 16416.

toppi – Kiira Korpi (saatu)

takki – Björn Borg (saatu)

housut – Nike (saatu)

kengät – Nike (saatu)

Muutama päivä ennen juoksua usko itseen ja onnistumiseen alkoi laskea. Venäytin polveni kummallisesti pihalla kävellessäni ja aloin syödä siihen särkylääkettä. Vältin myös kävelemistä, jotta polvi saisi parantua rauhassa. Vielä juoksutapahtuman aamuna rauhoittelin polvea jääpussilla ja rukoilin, että sitä ei alkaisi vihloa juoksu aikana. Tapahtumaa edeltänyt lentäminen taas yritti pukata päälle flunssaa, jonka saan lähes poikkeuksetta lentokoneiden ilmastoinneista. Sitä koetin torjua myös ahkerasti.

Koska tällainen fyysinen epävarmuus ei ahdistanut vielä tarpeeksi, alon myös stressata pukeutumisesta, kun kaikki sääennustesivustot näyttivät erilaisia arvioita juoksupäivän ilmasta. Varautuisiko sitä sitten 7 asteeseen ja sateeseen vai 12 asteeseen ja aurinkoon, siinäpä vasta pulma. Innostus ja odotus vaihtuivat siis ärsytykseen ja pelkoon pari päivää ennen juoksua. Tapahtumapäivän aamuna toivoin vaan, että kaikki olisi jo ohi.

Juoksuryhmät odotusalueillaan.

Oman ryhmän hakemista ja verryttelyä.

Ajanottosiru, juoksunumero ja muut välineet oli haettu toimistolta juoksua edeltävänä päivänä, joten niistä ei onneksi tarvinnut enää pultata juoksupäivänä. Juoksupaidoista vaan oli se oma koko loppu, joten se jäi sitten pukematta ylle tapahtumaan. Arvasittekin jo varmaan, että tämä sattuma ei yhtään vähentänyt ärsytystäni. Pienet ärsytyksen aiheet notkauttavat sitä kamelin selkää yllättävän helposti.

Juoksua pidempään harrastaneet olivat neuvoneet, että vähän viileässä on kivempi juosta kuin kuumassa, joten kävin aamulla arvioimassa ilmastoa. Pitkien juoksuhousujen seuraksi puin treenitopin (ostoslistalle päätyi tekninen pitkähihainen paita) ja vetoketjutakin. Jalkoihini pistin luotettavimmat juoksukenkäni eli ne, joilla tarvoin Pirkan hölkän viime vuonna. Virittelin ovelana tyttönä juoksun ajaksi käteeni kännykän treenisovelluksen, jotta voisin seurata vauhtiani juoksun aikana. Sitten olikin aika siirtyä lähtöpaikalle ja selättää asenneongelma.

Kohti lähtöviivaa.

Tavoitteena oli päästä lähtöportista mahdollisimman nopeasti juoksemaan.

Lähtöalue oli hieman hämmentävä, sillä ensikertalaiselle tärkeitä opastuskylttejä ei juurikaan paikalla ollut. Tapahtuma “käynnistyi” siis odottelulla, jota seurasi lisää odottelua. Viimeisen lähtöryhmän huono puoli kun on se, että kun ensimmäinen ryhmä starttasi kello 15:00, me siirryimme aina vaan seuraavalle odotusalueelle. Lopulta, kun tätä oli toistettu 50 minuutin ajan ja muut ryhmät olivat aloittaneet juoksun, oli meidän vuoromme siirtyä lähtöviivalle. Tämä oli se vaihe, jota olin panikoinut eniten. Ahdistaisiko ihmismassa? Jäisinkö jalkoihin? Vaikuttaisiko viimeisenä ryhmästä lähteminen aikaani?

Juoksuaikahan lasketaan virallisesti ja mielestäni hieman epäloogisesti lähtölaukauksesta eikä siitä, kun juoksijan siru ylittää lähtöviivan. Parin tuhannen ihmisen ryhmässä ensimmäisenä juoksevan juoksusuoritus alkaa siis samalla hetkellä kuin ryhmässä viimeisenä lähtevän. Tässä vaiheessa mietin, eikö niitä siruilla saatuja aikoja voisi pitää virallisina aikoina, kun sellaisia on kerta mahdollista mitata. Juoksun jälkeen tajusin, että kaikki tämä spekulointi oli täysin turhaa.

Hivuttauduimme edellä mainituista syistä lähtöryhmämme etuosaan. Itse en välttämättä olisi kehdannut sinne pujotella, mutta äiti lähti päättäväisesti johdattamaan meitä eturiviä kohti. Kymmenisen minuuttia siinä tuli paikallaan höpöteltyä. Lähtölaukaus pamahti lopulta ja ihmismassa lähti hölkkäämään väljemmille vesille. Aluksi juokseminen oli lähes mahdotonta, kunnolla juoksutilaa tuli vasta muutaman kilometrin jälkeen lähdöstä. Ahdistus jäi lähtöpaikalle ja hyvä juoksufiilis ilmestyi sen tilalle.

Juoksusää oli kaunis, mutta välillä vähän liiankin hiostava.

Kun juoksee kovaa, väliaikakuvatkin saattavat tärähtää.

Matkan aikana kävelin aina, kun epäilin polvea alkavan vihloa tai kun ympärille tuli liikaa ruuhkaa. Äidille lähtö oli hieman tahmeampi ja juoksu alkoi sujua kunnolla vasta ensimmäisen huoltopisteen jälkeen. Stressasin koko juoksun ajan, että nyt ei ehdistä ajoissa maaliin, jos hidastellaan. Teki mieli vaan juosta kunnolla, vaikka ympärillä monet kävelivät pitkiäkin osuuksia. Kaverini seurasivat suoristustani Facebookissa näppärän sovelluksen avulla, joka ilmoitti reaaliajassa lähtöni tarkan kellonajan, puolimatkaan kuluneen ajan sekä maaliintuloajan.

Juoksu ei kuitenkaan sujunut loppuun asti kovin ruusuisesti. Hankaluudet alkoivat jossakin viimeisen huoltopisteen paikkeilla eli 17 kilometrin jälkeen. Jaloissa painoi, mutta juoksin sitkeästi edelleen. Äiti sen sijaan käveli lopun melkein kokonaan, sen verran pahalta kuulemma tuntui. Olimme sopineet aiemmin, että viimeiseltä huoltopisteeltä voisin juosta maaliin, mutta moraali pisti vastaan. Kuka muka jättää kaverin, jos ollaan yhdessä lähdetty tapahtumaan? En minä ainakaan. Sinnittelimme siis yhdessä loppuun.:)

Olympiastadion näkyy jo!

Moni varmasti toivoin tämän mäen olevan jo viimeinen. Ei se ollut.

Valoa kohti stadionille!

Viimeinen mutka.

Viimeinen mäki Stadionille pisti ihmiset kiroilemaan ääneen. Henkilökohtainen helvettini alkoi 20 kilometrin merkin jälkeen, kun juoksun siihen asti yllättävän mukavasti kestänyt polveni rusahti kunnolla. Ei mitään varoitusvihlomista tai muuta, mikä olisi viitannut siihen, että kannattaisi ottaa iisimmin. Olin nimittäin päättänyt keskeyttää juoksun, jos polvi alkaisi oireilla yhtään. Nyt se käyttäytyi nätisti melkein loppuun asti ja meni sitten erralla rikki. Näin lähellä maaliviivaa oli kuitenkin aivan sama, kävelisinkö maaliin, kun kuitenkin sieltä pitäisi vielä kävellä ratikkapysäkille ja kotiin. Hampaat irvessä ylitin siis lopulta maaliviivan äiti kannoillani. (Tässä vaiheessa äiti taisi olla vain tyytyväinen, kun en ruoskinut häntä enää juoksemaan kovempaa, kun en itsekään pystynyt!:D)

Äiti hengittelee rauhassa.

Mitali nakeissa.

Onnellinen voittaja.

Ihan rehellisesti sanoen pelkäsin maalin jälkeen tappaneeni seuralaiseni. Sen verran huono oli kuulemma oli. Oma oloni oli yllättävän hyvä henkisesti. Väsymys tuntui kyllä kropassa, mutta ainut oikeasti vaivaava juttu oli se polvi. Sillä ei ole voinut enää kävellä kunnolla ja viikonlopun kylmähoidon jälkeen katson, pitääkö sitä näyttää  jollekin. Tällä hetkellä sille ei voi laskea painoa, mutta makuuasennossa sitä ei enää jomota.

Kivusta huolimatta fiilis oli maalissa hyvä. Oikeastaan ihan mahtava! Kummasti se mitali pisti hymyilyttämään ja maaliviivalla taisivat vähän silmäkulmatkin kostua. Kiitos siis HCR-tiimille kutsusta tapahtumaan sekä matkan varrella meitä juoksijoita tsempanneille ihmisille. Juoksutapahtuman ryhmähenki oli täysi kymppi. Tällaiset haasteet ovat omiaan kerryttämään kokemuksia ja kasvattamaan sisua. Kaiken lisäksi selvisimme vielä alle kolmeen tuntiin maaliin, jolloin suorituksiamme ei hylätty. Voittajafiilihän siitä tuli, kun selvisi hengissä ensimmäisestä juoksutapahtumastaan.

Tein sen!:)