Väännä vaan. Se on mun synnyinkodin avain. Se sama, joka roikkui aina tietyssä piilopaikassa, josta se piti hakea, jos unohti omat avaimet sisälle. Avaimesta oltiin tarkkoja ja se piti aina viedä heti takaisin paikalleen periaatesyistä. Meidän kotona tosin tehtiin paljon asioita juuri siitä samaisesta syystä.

Olin ainoa, jolla oli kakarana kotiintuloaika niin, että tiettyyn kellonaikaan piti olla kotona. Muiden piti aina lähteä tiettyyn aikaan. Ehkä siksi laskeskelen edelleen hysteerisesti, moneltako lähden, että olen tiettyyn aikaan perillä. Avaimesta vielä sen verran, että sen lisäksi pitää kääntää kahvaa, jotta saa oven auki, mutta sekään ei vielä riitä, vaan ovea pitää pukata pepulla, että pääsee sisään. Pökkää ihan kunnolla. Noin.

Otetaan kahvit mukaan ja mennään ulos. Kahvinkeitin ei ole alkuperäinen, sillä onhan tässä talossa ollut vuokralaisia meidän perheemme jälkeen. Osa keittiöstä on silti sitä vanhaa tuttua. Kaappien ovet ja seinän ruskeat laatat pesualtaan takana. Se taso, jolle kiipesin, kun piti saada jotakin korkealta, mutta jolle ei todellakaan olisi saanut kiivetä. Tai ainakaan niistä kaapinovista ei olisi saanut ottaa tukea.

Keittiön ja eteisen välissä meillä on ikkuna, josta tykkäsin aina. Eteisestä nousevat yläkertaan lakatut puuportaat, joita tuli lapsena kuljettua ylös ja alas hyvin eri tavoin. Milloin porraslautoihin ei saanut koskea, vaan asettelin jalkani kaiteiden pinnojen väliin tai kampesin itseni eteenpäin käsivoimin. Toisinaan taas laskin raput alakertaan tahallani pepullani tai hyvin tahattomasti leuka edellä. Sattui muuten törkeän paljon.

   

Se puutarha, josta olin aina niin ylpeä, on tavallaan poissa tai ainakin varjo entisestään. Kukkapenkkejä ei hoidettu, kivetyksen murtaa pala palalta rikkaruohoarmeija ja jotenkin koko piha on rappiolla. Terassi tarvitsisi maalia ja omenapuut tekohengitystä ennen kuin voisin taas muuttaa tänne. Kunpa tänne muuttaisi joku, joka rakastuisi taloon niin, että pitäisi siitä huolta. Joku, joka voisi omistaa puutarhanhoidolle vapaa-aikansa.

Mutta toisaalta, vaikka talo kokisi ihmeparantumisen tai sen stailaisi jonkin pöljän sisustusohjelman juontajakaksikko, en ole muuttamassa enää sinne. Kävin vain tekemässä tutulla terassilla töitä muutaman tunnin ajan pari viikonloppua sitten ja napsin kuvia muistoksi. Aika tuppaa kultaamaan muistot, mutta tämän talon haluan muistaa tällaisena vähän karumpana.

Toivottavasti viihdyitte lapsuusmuistojeni seassa hetkisen. Öitä!

(kimono saatu KappAhl)