Mistä tunnistan lapseni nopeasti puistossa? Sukista, jotka on väkisin kiskottu melkein polviin ja niiden kanssa puetuista tennareista. Lippiksestä, joka on joko Batman tai Star Wars -teemainen. Naurusta, joka kaikuu kauas. Poika vilahtelee ohitseni, käy välillä antamassa suukon ja jatkaa taas leikkejään. Vaikka ilta-auringossa hiekkalaatikon reunalla onkin kiva istuksella, aina ei jaksaisi. Tai siis useimmiten.

Siinä vaiheessa iltaa, kun kello on jotakin seitsemän ja kahdeksan välillä, tahtoisin eniten maailmassa maata sohvalla ja tuijottaa kattoon. Toivoisin, että ympärilläni olisi hiljaista ja rauhallista. Eihän puistoon toki ole pakko lähteä, mutta “pakko” on. Syitä, miksi jaksan vielä työpäivän jälkeen viedä lapsen kolmannen kerran saman päivän aikana puistoon, on oikeastaan kolme.

Miksi lähteä iltapuistoon, vaikka tekisi mieli koomata sohvalla:

1. Lapsi syö paremmin iltapalan. Olen jo vuoden verran vängännyt pojan kanssa siitä, ettei hänellä olen viiden-kuuden aikaan nälkä, kun teen ruoan, vaikka edellisestä ruokahetkestä on jo tunteja. Nyt olen kuitenkin antanut periksi ja panostan kunnon iltapalaan puistoilun jälkeen.
2. Lapsi nukahtaa helposti. Ero kahden ja kolmen puistokerran päivien välillä on ihan älytön. Jos lapsella on energiaa, hän riehuu ja kiukuttelee valvoen väkisin iltakymmeneen ja kiristäen vanhempiensa pinnoja. Väsytetty lapsi taas saattaa hokea iltapalalla, kuinka väsynyt hän on, ja simahtaa jo 19:30.
3. Äiti saa askeltavoitteensa täyteen. Tajusin muutama kuukausi sitten, että iPhoneni mittaa koko ajan askeliani ja ärsyynnyin, kun huomasin, että tavallisen työpäivän jälkeen askelten määrä jää 6000-7000. Iltapuistoilu on helppo tapa nostaa tuota lukua lähemmän 10 000 tavoitettani. :)