Keskustelu erään vanhan ystäväni kanssa antoi idea tähän postaukseen ja koska tajusin juuri, että työvuoroni alkaakin tänään kaksi tuntia myöhemmin kuin muistin, ajattelin kirjoittaa ajatukseni ylös ennen niiden unohtumista. Tahtoisin myös kuulla teidän mielipiteitänne tästä aiheesta, sillä emme ystäväni kanssa pääseet eilen ihan yksimielisyyteen. Väittelymme aiheena olivat ihmiset, jotka eivät pidä ulkonäöstään luonnontilassa. Siksi valitsin myös kuvitukseksi nämä upeat drag-kuvat.

Pienessä mittakaavassa kaikki voi alkaa viattomasti ripsienpidennyksistä. Niihin ihastuu ja niitä alkaa pitää osana itseään. Ajatus siitä, että tuttu ripsihuoltaja on kesälomalla kauhistuttaa, sillä omat ripset eivät enää riitä. Ne pitää vähintäänkin kestovärjätä tai niiden sekaan on aamuisin liimattava ripsitupsuja. Tähän kategoriaan taitavat myös mennä tekokynnet kaikissa muodoissaan sekä hiuspidennykset  tai -tuuhennokset. Missä välissä jokin, mikä toimi hyvänä lisäehostuksena juhlissa muuttui edes osaksi arkea?

Jatketaanpa tätä ajatusleikkiä sitten pidemmälle ja siirrytään vartalon kimppuun. Jossakin vaiheessa tilanne on se, että ne superrintsikat, jotka kasvattavat kuppikokoa kolmella koolla, ovat päällä joka päivä. Myös siitä tuubista, joka kutistaa pyllyä ja hoikentaa vyötäröä, on tullut vaate, joka puetaan päivittäin normaalin asun alle. Joskus illalla, kun rintsikat ja kutistusvaate riisutaan pois, peilistä näkyvä todellisuus melkein itkettää. Se vartalo, jonka on syntymälahjana lättärintoineen ja isoine pyllyineen saanut, ei vaan tunnu hyvältä.

Kasvojen kohdalla tällä tasolla taidetaan liikkua tatuoitujen kulmakarvojen ja rajausten kohdalla. Ne eivät mene huonoiksi parissa viikossa tai kuukaudessa, vaan pysyvät pidempään. Niiden hankkimista joutuu myös harkitsemaan pidempään kuin esimerkiksi niiden ripsien, jotka tippuvat itsestään noin kuukaudessa. Aamurutiinit tuntuvat helpottuvan, kun rajaukset ovat aina valmiina eikä niiden piirtämiseen tarvitse käyttää päivittäin aikaa.

Seuraavassa vaiheessa mennään pinnan alle ihan kirjaimellisesti. Iso, mutta harmiton syntymämerkki leikkautetaan iholta pois. Otsajuonne, joka on ärsyttänyt jokaisessa valokuvassa ja aina peiliin katsoessa, täytetään pistoksella. Huulista muokataan ehkä lopultakin symmetriset, jolloin normaali hymy luonnistuu. Elämä tuntuu helpottuvan, kun peiteltäviä asioita on vähemmän.

Tästäkin pidemmälle voi jatkaa. Ihminen, joka on aina haaveillut korkeista poskipäistä, voi nyt saada sellaiset implanteilla. Rasvaimu auttaa kadonneen vyötärön metsästyksessä ja ne rasvathan voi kai kätevästi lisätä rintoihin, jotka ovat aina tuntuneet jotenkin olemattomilta. Kauneusleikkausten riskit (kunnollisissa paikoissa) pienenevät sitä mukaa, kun tekniikka kehittyy, joten kynnys kokeilla niitä taitaa madaltua samalla.

Itse elän jossakin tuon ykkösvaiheen alapuolella. Olen kokeillut ripsienpidennyksiä ja itseruskettavaa ja joskus käytän kampausapuna hiuslisäkettä. Värjään hiuksiani, sillä oma maantienharmaa ei miellytä. Olen myös kokeillut kulmien kestovärjäystä. En silti tahtoisi tehdä itselleni isompaa muutosta, vaikka tummat silmänaluset ja silmäpussit, joihin tehoaa testatusti minun kohdallani vain ja ainoastaan rusketus, harmittavat usein.

Koska tämä postaus on luonteeltaan mielipidekirjoitus ja tätä luultavasti kysytään, minun kantani keskustelussa oli se, että ihminen saa tehdä vartalolleen mitä tahtoo, kunhan syy siihen on se, että se tekee onnelliseksi vartalon omistajan eikä ole jonkun muun ihmisen painostamisen tulos. Itselläni raja menee siinä, etten saa koukuttua mihinkään niin, että elämä ilman itseruskettavaa, ripsipidennyksiä tai huulipistoksia ei tunnu hyvältä. Tahdon ehostamisen taustalla pysyvän tunteen, että pärjään ilmankin.

Nyt sitten ajatuksia kehiin. Onko teistä väärin, että ihmiset muokkaavat siitä, mitä Luoja on luonut, jotakin aivan muuta ja alkavat pitää sitä todellisena minänään? Missä edes menee raja ehostamisen ja muokkaamisen välillä? Mihin kategoriaan suunnilleen itse kuulutte? Sana on vapaa ja toivon mukaan asiallinen.

(kuvat Leland Bobbé)