KIRJA OSTETTU HENKILÖKUNTAHINTAAN KUSTANTAMOSTA.

Lue tiiliskivi.

Miten elefantti mahtuu jääkaappiin? Pienissä paloissa. Pienissä paloissa on myös kirjoitettu ja nyt toimestani luettu Heini Junkkaalan kirja Pirkko Saisio – Sopimaton. Jokainen 960-sivuisen teoksen luku on jaettu osiin ja jokainen osa on oma yksittäinen muistonsa. Muisto saattaa olla puoli tai jopa viisi sivua pitkä. Ja niitä muistoja on paljon.

Tämä elämäkerta eroaa muista lukemistani monellakin tapaa. Ensinnäkin tämä on kirjoitettu sinä-muodossa. Toinen yksityiskohta on vielä tavattomampi. Kirjailija esittää, että suuri osa kirjan materiaalista ei edes liene totta. Tokihan muisti tekee tepposia, mutta Saision tapauksessa hän ei totisesti anna totuuden pilata hyvää tarinaa. Niin toteaa alkusanoissa kirjailija Junkkaalakin.

Kirjaa oli helppo lukea “jos mä nyt vielä yhden luvun” -taktiikalla, mutta en silti saanut elämäkertaa luettua maaliskuun aikana, vaikka niin suunnittelin. Aika olisi kyllä riittänyt, mutta tarvitsin välillä lyhyempiä kirjoja välipaloiksi huomattuani, että on raskasta lukea yhdestä ja samasta henkilöstä lähes tuhannen sivun verran. Toki Saikin elämän sivuhenkilöt ovat vahvasti läsnä tekstissä, mutta silti parin sadan sivun jälkeen tarvitsin aina taukoa. Sellainen tuntui helpolta pitää, sillä sain aina kokonaisen osan loppuun ennen taukoani eikä mitään jäänyt kesken.

Annan silti kirjalle hyvät pisteet. Sen sivuilla ei hävetä tai häpeillä muistella elämän ylä- ja alamäkiä. Vaikeatkin asiat verhotaan vetäviin tarinoihin, eikä esimerkiksi pettäminen olekaan yhtäkkiä vakava asia. Silti vahvat teemat kuten homoseksuaalisuus väsyttivät minua, sillä niitä ei voi ohittaa “vain lukemalla”, vaan halusin pureskella asiaa suljettuani kirjan. Miltä olisi tuntunut piilotella todellista itseään, kun se todellinen minä oli yhteiskunnan mukaan sekä sairas että rikollinen? Nykyaikana sellaista on vaikea käsittää.

Vaikka Pirkko Saisiolla ja minulla ei ole juurikaan (kovaa ääntä ja huijarisyndroomaa lukuun ottamatta) yhtäläisyyksiä, samaistumispintaakin kirjan yksityiskohdista löytyi. Vaikka olemme hyvin eri ikäluokkaa, myös Saision ensimmäinen kokonaan kannesta kanteen itse lukema lastenromaani oli Anni Polvan Tiina-kirja. Jotenkin tämä pieni asia tuntui minusta merkitykselliseltä. En osaa sanoa, olenko itse ollut Pirkon tavoin kahdeksanvuotias kirjan lukiessani, mutta ainakin hyvin lähellä tuota ikää. Tai ehkä tämä on vain kehittelemäni tarina?

Mitä kirjoja luit maaliskuussa? Jaa kokemuksesi kommenttiboksin puolella ja/tai osallistu kirjahaasteeseeni somessa! 📚