Aion skipata tämän vuoden vuosikatsauksen, mutta teki mieli makustella tulevaa vuotta silti hieman eri tavalla. Jo parin vuoden ajan olemme kollektiivisesti toivoneet ensi vuoden olevan edeltäjäänsä parempi, mutta suunta on ollut jyrkästi alas. Tai ehkä paremminkin syöksyllä päin seinää. Jostakin kuitenkin kaivoin toivonpilkkeen ja huomasin suhtautuvani vuoteen 2023 aika odottavasti. Siis minä, pahimman pelkääjä ja varmistelijoiden varmistelija. Ehkä näistä lähtökohdista on hyvä lämmittää vuoden viimeinen glögimukillinen ja avata vähän ajatuksia siitä, mitä uusi vuosi voisi tuoda mukanaan.

Työ

Hmm, ei uutisia tältä sektorilta. Etsin edelleen päivätyötä, jossa voisin hyödyntää valokuvaus- ja kirjoitustaitojani, vaikuttajasuhteitani, viestintäosaamistani sekä PR-maailman tuntemusta. Myös secondhand-alan osaamiseni on aika timanttista. Ja löytyykö sitä työtä ensi vuonna? Enpä tiedä. Sydämestä vuodatettuihin hakemuksiini ei edes vastata ja tiedustelutkin useimmiten jätetään härskisti huomiotta. En silti luovuta, vaan lähestyn jokaista kiinnostavaa firmaa personoidun CV:n ja hakemuskirjeen kanssa. Ihan menisi työstä jo tuo työnhakukin. Koneella tulee istuttua ihan liikaa, onneksi saimme viimein hiihtokelit.

Rakkaus

Sitähän riittää ja paljon! Uusi parisuhde voi hyvin, ja avomiehestäni tulee alkuvuodesta vihdoin avomies muutenkin kuin vain paperilla. Poikani on ottanut uuden perheenjäsenen hyvin vastaan, vaikka jännitin asiaa etukäteen paljon. Pyrin viettämään lapsen kanssa aikaa myös kaksin, koska nautimme siitä molemmat ja se on tärkeää suhteellemme.

Samoin olemme kaksin mieheni kanssa joka toinen viikko, jotta pääkoppani ymmärtää, etten ole koko ajan “vain äiti”, vaan myös avovaimo. En kyllä pidä tuosta avovaimo-sanasta yhtään, tyttöystävä on paljon kivempi. Ääneenhän ei muuten jotenkin saa puhua vuoroviikkovanhemmuuden hyvistä puolista, ettei vaan ole vanhempana itsekäs ja lapsen tunteita väheksyvä, joten mainitsen tämän vain näin ohimennen. Kumma ilmiö, eikö ole?

Perhe

Tunnustan, että vähän kyllä kaivelee yön pimeinä tunteina, josko missasin hyvän ajoituksen muuttaa maalle lähemmäs vanhempiani ja siskoani sekä isoa kasaa ystäviä. Päädyn surullisen usein vatvomaan, miksi työttömäksi jäämisen ajoitus oli niin surkea, että olin juuri ehtinyt vuokrata kolmion Helsingin keskustasta. Maalla kun saisi vuokralle kokonaisen omakotitalon kolmasosalla nykyisen kotimme hinnasta. Se on karmea ajatus, vaikka miinuspuolensa toki maallakin.

Mutta sitten on se mutta. Lapsen koulu ja siellä olevat ystävät ovat Helsingissä. On aikamoinen repäisy lähteä tutuista porukoista, muuttaa uuteen kaupunkiin ja alkaa etsiä sieltä uusia kavereita ja harrastuksia. Vältän sitä viimeiseen asti, mutta voi olla, että jos Suomen taloustilanne jatkuu tällaisena, maalle muuttoa on oikeasti alettava harkitsemaan vakavasti jo lähivuosina. Sinnehän sitten muutetaan koko sammakoiden suku exineen ja nyxineen, että välimatkat säilyvät lyhyinä jatkossakin.

Katsellaan nyt kuitenkin rauhassa, mitä uusi vuosi tuo tullessaan. Ainakin jokainen perheessäni on terve ja voi hyvin, se on tärkeintä. Ensi vuonna saatan kuitenkin keskittyä viisivuotissuunnitelmaan ensimmäistä kertaa elämässäni. Olen pitkään mennyt tuulen mukana ja antanut fiilisten ohjata, mutta nyt ruorissa on myös mies, joka tahtoisi maalle jossakin vaiheessa. Ehkä se sysäys sinne saadaan aiemmin kuin osaan edes odottaa.

Hyvinvointi

Sitten osa-alue, joka on aivan rempallaan. Siis käytännössä olematon. Haluatko kuulla liikaa yksityiskohtia ja henkilökohtaisia asioita? Hyvä. Kuukautiskiertoni nimittäin pysähtyi täysin useaksi kuukaudeksi jäätyäni työttömäksi. Olin aivan stressissä ja ahdistunut, minkä vuoksi hormonini sekosivat. Vatsani turposi ja kipeytyi, kuukautiseni jäivät pois ja aloin pitkästä aikaa nähdä painajaisia. Myös unihalvaukset palasivat. Mutta entä, jos…? En ole. Tein useita raskaustestejä kauhuissani peläten, että ehkäisykapselit olivat pettäneet, mutta siitä tässä ei ollut kyse.

Nyt joulun jälkeen tilanne rauhoittui, kun tein päätöksen, että sinnittelen freelancerina ansiotyön löytymiseen asti. Jouluna vietin aikaa rakkaiden kanssa, kävin avannossa, söin hyvin, hiihdin, laskin pulkkamäkeä ja silittelin kissaa. Ja kas, kuukautiset palasivat ja olo alkoi normalisoitua. Paniikki laantui ja se tuttu Iina alkoi taas löytyä synkkien ajatusten seasta. Sanon ääneen jälleen kerran sen, mitä olen viimeisen 10 vuoden aikana oppinut: älä KOSKAAN aliarvioi stressin voimaa ja vaikutuksia omaan mieleen ja kehoon.

Rauhallista uutta vuotta ja kaikkea hyvää sinne ruudun toiselle puolelle. Kiitos, kun olet mukana menossa! 🤍