Joo, tiedän. En ole tilivelvollinen kuin itselleni, mutta silti pääni sisällä tuntuu siltä, että olen. Osa seuraajistani on kulkenut rinnallani 12(!) vuotta ja heidän kaltaisilleen tahdonkin puhua elämästäni. Blogia ei kuitenkaan voi segmentoida, joten ymmärrät ehkä, että tällainen julkinen tiedottaminen ahdistaa. Aina löytyy joku “haha, mä niin tiesin” -tyyppi, joka 999 väärän arvauksen jälkeen julistaa onnellisena osuneensa oikeaan.

Kaikki tämä ahdistaa erityisesti, koska ns. kerrottavaa on vain yhden, painavan lauseen verran. Kuitenkin sen sijaan, että kirjoittaisin klassisen rönsyilevän eropostauksen tai sen yhden rivin sähkeen, aion kirjoittaa seuraavat postaukset:

  • miten päädyn aina asumaan mutkan kautta jotenkin kummallisiin koteihin.
  • muuttaminen on perseestä kaikissa elämänvaiheissa, ellei ole lottovoittaja ja voi palkata ihmisiä pakkaamaan ja kantamaan tavaroitaan.
  • sisustaminen on erityisen syvältä, kun ei yhtään osaa tehdä sitä.
  • kuinka myydä 80% omistamistaan tavaroista mahdollisimman nopeasti.
  • voiko hamstraamisesta oppia eroon ja miten se tapahtuu. Onko pakko mennä tosi-tv-ohjelmaan?
  • sisustaminen onkin ihan kivaa, kun alkaa törmäillä huonekaluihin, jotka tuntuvat heti omilta ja yhtäkkiä ymmärtää, ettei kaiken tarvitse sopia yhteen, vaan voi ostaa asioita, joista pitää.
  • toivottavasti kukaan ei pidä valehteluna sitä, etten ole pystynyt kirjoittamaan tätä uutista heti, kun erosta päätettiin.
  • miksi ajattelen vieläkin niin usein sitä, mitä joku muu ajattelee elämästäni.
  • kesällä kaikki tuntuu helpommalta, kun ei ole niin helvetin pimeää.
  • manailen ja kiroilen nykyään liikaa.
  • miksi pitää olla papereissa ja kaiken maailman kyselyissä “eronnut” eikä voi olla vain “sinkku”? Tai voisiko sinkun sijaan olla ei-parisuhteessa?
  • hyväksy se ristiriita, ettei rakkaus aina pääty eroon.
  • helpotuksen tunne on ihan valtava, kun saa vihdoin painaa JULKAISE-nappia.
  • ei mulla tosin ole JULKAISE-nappia, koska WordPressini on englanniksi.

Nyt kuitenkin kieli pois poskesta ja pakollinen vakava osuus. En aio puhua tästä aiheesta julkisesti paitsi, jos joskus päätänkin tehdä niin. Pidätän oikeuden muuttaa mieltäni, vaikka se somessa järkyttääkin usein ihmisiä. Se on kuitenkin inhimillistä. Miten edes voisin tietää, miten suhtaudun tähän kuukauden tai vuoden päästä? Siihen asti ohitan koko aiheen ja keskityn uuteen kotiin ja arkeen perheessämme. Tämä aihe on niin loppuunkäsitelty elämässäni, ettei minulla ole halua tai energiaa käsitellä tätä yhtään enempää. Ei tuttujen enkä tuntemattomien kanssa.

Kiitos, kun kunnioitat toivettani ja ymmärrät, miksi suljin kommentoinnin. ♥