Ajatuksia töihinpaluusta ja blogistalkkerista
Nykäise vähän. Anna siimaa. Vedä ja vapauta. Sinne se nousee taivaalle. Välillä se syöksyy villisti alas kohti peltoa, mutta saakin yhtäkkiä tuulta alleen ja nousee taas.
Samalta tuntuu minusta, kun mietin syksyä. Joku viisas joskus sanoi, että hän, joka elää menneisyydessä, masentuu, kun taas hän, joka murehtii tulevaa, ahdistuu. Tai jotakin sinne päin. Koetan keskittyä lomailemaan päivä kerrallaan, mutta ajatukset karkaavat väkisinkin syyskuuhun. Nyt teen bloggaamisen ohella töitä yhden työpäivän viikolla yritykselle, johon hyvin todennäköisesti siirryn täysipäiväiseksi työntekijäksi syksyllä enkä malta odottaa sitä.
Mutta ai että, kun pelottaa jinxaus! Jos olette yhtään katsoneen HIMYM:ia, tiedätte kyllä, mistä puhun. Tahtoisin kirjoittaa tästä työaiheesta, mutta olen ihan varma, että mitä enemmän hehkutan, sitä enemmän asiat menevät pieleen. Ehkä päiväkoti ei aukeakaan. Ehkä paikalleni löytyykin puskista joku pätevämpi. Ehkä saan jonkin kamalan sairauden ja joudun vuodelepoon. Miksi ihmeessä sisältäni kumpuaa tämä naurettava “älä nuolaise ennen kuin tipahtaa” -kammo?
Jos pitäisi listata typerimmät elämänohjeet, tuo tipahtaminen kuuluisi niiden joukkoon samoin kuin sanonta onnen kätkemistä. En koskaan unohda, miten ensimmäinen vinksahtanut tyyppi alkoi vainota minua. Kaikki alkoi postauksesta, jossa kerroin saaneeni kandini valmiiksi ja kirjoitin jutun loppuun, että saa onnitella. Tämä tyyppi ei kuulemma todellakaan onnittelisi käskystä ja muutenkin hän ärsyyntyi onnestani ja ylpeydestäni.
Siitä postauksesta lähtien tyyppi haukkui blogiani, ulkonäköäni ja jopa perhesuhteitani lähes päivittäin kommenttiboksissa. Vain, koska olin ylpeä siitä, että sain valmiiksi jotakin, mitä en uskonut saavani. Vaikka tiesin, ettei kukaan mieleltään terve ihminen ala vainota toista, asia taisi jättää jäljen, koska nykyään en enää hehkuta juuri mitään. Tänään asiaan tulee muutos, sillä pidin illalla leijan aivan törkeän hienosti ilmassa. Ettäs tiedät.
Psst! Kyllä, leijassani on Salama McQueen! :D
(neuletakki saatu Odd Mollylta, parempia kuvia täällä)
L.S.
Moikka!
Tää ei nyt mitenkään liity tähän postaukseen, mutta sulla oli muutama postaus takaperin kuva aivan hemmetin hyvän näkösestä pavlovasta. Niin oisko siihen mahdollista saada ohjetta? :) mulle on tullut pakkomielle että haluisin kokeilla tehdä semmoista, mutta en oo koskaan ennen tehnyt ja toi oli herkullisin kuva jonka koskaan oon nähnyt kyseisestä jälkkäristä :D
Iina / MouMou
Se oli tämä ohje, mutta ison pohjan sijaan tein pieniä neljä.
Marenkitaikinasta tein sitkeän version eli lisäsin tuohon linkin ohjeeseen vatkauksen loppuvaiheessa 1 rkl perunajauhoa ja 1 rkl etikkaa. Ilman noita lisäyksiä, marenki on rapea ja pysyy paremmin kasassa, mutta lisäyksillä koostumuksesta tulee IHANA! :)
L.S.
Kiitos vastauksesta ja vinkeistä!!
Miuliu
Oliko tämä stalkkeri se keski-ikäinen hyypiö, josta kerroit kauan sitten?
Täälläpä toinen keski-ikäinen, joka lukaisi koko silloisen blogisi seitsemän vuotta sitten, kun piti keskittyä reksiopintoihin. Vieläkin seuraan kuulumiasi, koska olet niin oma itsesi kaiken hötön keskellä, ja suosittelinpa onnistuneesti blogiasi pian täysi-ikäiselle tyttärellenikin. Kaikkea hyvää, Iina MouMou :)
Iina / MouMou
Niitä on useampiakin inhottava ja muutama sekopää ollut matkan varrella ja lisäksi yksi kaveriporukka.
Onneksi teitä mukavia on silti moninkerroin enemmän! <3
(Muokkasin aiempaa vastaustani, sillä luin HYVIN väärin kommenttisi kiireessä ja vastasin tylysti.)
Miuliu
:)
Iina / MouMou
<3
Susu
Olen viime päivinä miettiny tota leija asiaa. Ikinä en oo kunnolla lennättänyt leijaa ja se joka tekee sen lapsen kanssa kärsivällisesti, nostan hattua. Istuin rannalla ja (eräs) mies lennätti varmaan tunnin ja hienosti lensi. Lapsi ei koskenut eikä häirinnyt. Mietin, kumpaa varten se leija on..
Mulla ei riittäis mielenkiinto tai kärsivällisyys. Joten ONNEA!
Iina / MouMou
Meillä oli todellakin miestä varten, koska pelättiin hysteerisesti, että leija syöksyy maahan ja puhkaisee lapsen silmän. Hyödyllinen ostos! :D
Tiia K
Ihan törkeän hienosti leija lentelee siellä ja on hytinä, että työasiakin järkkääntyy, vaikka lempilajia ei olekaan todeta, että kaikki menee hyvin, kun ei ne totisesti omassa elämässä aina ole niin menneet.
Jos yhden asian suomalaisessa kulttuurissa muuttaisin, on juurikin tuo onnen piilottaminen. Täällä ei saa olla onnellinen ja jos vähääkään onneasi vilautat, eiköhän joku yritä puhaltaa sen kumoon.
Anonyymit jättävät kyllä jälkensä ja kun kiusa on ollut noin pitkäkestoista vielä. Mutta ei lannistuta, vaan annetaan onnen hetkien näkyä, hyvä olo kantaa eteenpäin.
Oot paras ja me tädit tykätään susta, kuin hullu puurosta. <3
Iina / MouMou
Niin mäkin sen tajusin onneksi jossakin vaiheessa kääntää. Että vaikka olen tyhmä ja lihava ja mulla on rumat hampaat ja paska äitisuhde, niin ainakin oon tehnyt itselleni työn siitä, mitä rakastan.
Olisi kyllä huippua, jos tämä kulttuuri muuttuisi tsemppaavammaksi! :) <3
Eeva Maria
<3
Iina / MouMou
<3^2
nasu86
Mä olen ainakin ylpeä sinusta! Itse en olisi jaksanut kolmatta vuotta kotona. Kaikelle on aikansa ja paikkansa, onnellakin ❤ hienoa että olet saanut töitä alalta jonka koet omaksesi. Ja koet onnistumisen tunteita. Jokainen tehköön elämässään asioita jotka tekee onnelliseksi. Tuskin auttaa
Jos sanon että älä mieti mitä muut ajattelee..tässä tapauksessa ainakaan..
Iina / MouMou
Kyllä tuntui aika pitkältä välillä ja pää sauhusi, mutta hetkeäkään en kadu. Oot ihana, kun aina jaksat mua tsempata! <3
nasu86
❤
NintendoX
Nettivainoaminen on tosi ikävä ilmiö. Sen muodot ovat moninaiset. En halua kertoa itsestäni enempää, mutta minua vainottiin vuosia harrastukseni takia. Jouduin lopulta lopettaa mm. kuvieni julkaisun täysin, suljin myös facebook-profiililini.
Ehkä joillakin ihmisillä yksityisyyden raja ei ole selvä. Nettiaika tuli ehkä liian yllättäen toisille, ei tajuta, että nettiyhteyden päässä on aina oikea ihminen. Ihminen, jota sattuu ilkeät kommentit. Ihminen, jota pelottaa, kun joku innostuu liikaa.
Joku stalkkauksen vastainen kampanja olisi varmaankin hyvä. Uskon, että ilmiö on yleinen ja kohdistuu usein naisiin. Miksei myös miehiinkin.
Kateus täytyy ansaita, sehän on imartelun yleisin muoto. Kateus ei silti oikeuta stalkkaukseen. Myöskään ylenmääräinen innostus tai kiinnostus ei stalkkaukseen oikeuta.
Iina / MouMou
Hyviä ajatuksia. Osaa varmasti myös hämmentää se, että toisten kumppanit ovat mukana blogeissa omilla nimillä ja kasvoillaan, kun taas osa ei paljasta edes omaa sukunimeään eikä kumppanistaan mitään tietoja. Kaikilla on eri raja yksityisyydelle ja se lienee suuri osa ongelmaa. :/
riina
Tuttuja tunteita vuoden takaa jolloin palasin töihin kolmen kotiäitivuoden jälkeen.Työpaikka oli toki tuttu ja pojalle löytyi mukava päiväkotipaikka missä on tykännyt olla.Ainoa takapakki oli hoidon alettua yhtäkkiä alkanut korvatulehduskierre joka päättyi keuhkokuumeeseen ja korvien putkitukseen.Sen jälkeen muksu on saanut olla terveenä ja nauttii kavereista ja hoitotädeistä.Itse olisin ollut valmis palaamaan töihin aiemminkin mutta muksun erityistarpeet painoivat sen verran että päädyttiin lykkäämään päiväkotia 3v asti.Nautin itse todella työn teosta ja siitä että saan keskustella aikuisten kanssa ja olla työpäivän muutakin kuin äiti.Toki myös palkka on iso plussa,ilman säästöjä ei kotona “oleminen” olisikaan onnistunut kolmea vuotta.Luota sydämeesi,uusi elämäntilanne sinulla ja perheelläsi mutta uskon että palaset loksahtaa paikoilleen. Jätä arvostelijat omaan arvoonsa.Kuten äitini tapasi sanoa,koirat haukkuu ja karavaani kulkee. Tsemppiä syksyn haasteisiin!:)
Iina / MouMou
Auts. Noita sairastelukierteitä odotan kyllä kauhulla.
Ja kieltämättä sitäkin, että saa keskittyä töihin eikä morkkistella, kun istuu koneella eikä leiki lapsen kanssa. Kiitos tsempistä! :) <3
Rakkaudella, Hannele
Nettivainoaminen on kyllä hemmetin ahdistava ilmiö. Mä otin jossain vaiheessa reippaasti takapakkia bloggaamisen suhteen, kun huomasin, että muutama tyyppi tunnisti mut kadulla ja esim. keskustelupalstoilla oli keskustelua ym. Sekin oli jo yllättävän ahdistavaa. En halua olla millään muotoa tunnettu, mutta sitten taas kirjojen kautta joku voi mut myös tunnistaa, koska se on julkinen ammatti (vaikka lastenkirjailijat nyt ovat aika harvoin median tai ihmisten mielenkiinnon kohteena).
Vaikka tuollaiset tyypit masentavat, niin kyllähän niitä käy ennen kaikkea sääliksi – onnellinen ihminen ei milloinkaan sorru moiseen.
Tsemppiä ja vahvuusrutistus sinne toiselle puolelle ruutua, sinä rohkea nainen :).
Iina / MouMou
Niin on! Tiedän bloggaajia, joita on tosi kiva, kun joku tunnistaa, mutta sitten on meitä, jotka menee ihan lukkoon! :D