KIRJA SAATU LUKUKAPPALEENA KIRJAILIJALTA

Lue tietokirja epämukavuusgenrestäsi.

Aika repiä auki vanhoja haavoja. Hitto sentään… Mietin pitkään, lukisinko haasteen tässä kohdassa jonkin pelin sääntöjä hitaasti yksi kerrallaan läpikäyvän urheilukirjan tai esimerkiksi keskitysleirille sijoittuvan, oikein ahdistavan historiakirjan. Lopulta päätin kuitenkin kajota suurimpaan epämukavuusalueeseeni eli äitiyteen ja eritoten synnyttämiseen. Nyt sukelletaan epävarmuusaltaan syvään päähän entisen kollegani Inka Ikosen esikoisteoksen Sinussa näen minut -kirjan kanssa. Vedä syvään henkeä, tulet tarvitsemaan happea.

Synnytystrauma on termi, johon törmää nykyään yhä useammin. Inka Ikosen kohdalla synnytys oli rajun komplikaation aiheuttama hengenvaarallinen tilanne, joka onneksi päättyi lapsen kannalta hyvin. Inkan se rikkoi.  Sinussa näen minut on kuin kirjoittajansa päiväkirja, joka käy läpi odottamisen, synnytyksen ja ennen kaikkea sen pitkän ja polveilevan matkan, joka Inkan täytyi kulkea saadakseen käsiteltyä synnytystraumansa. Tositarinan, mutta myös faktojen ja tilastojen täyteinen kirja tuntui hyvin henkilökohtaiselta. Kuin olisin lukenut kirjailijan minulle kirjoittamia kirjeitä, joita ei ole edes tarkoitettu koko maailman silmille. Mutta tämä nimenomaan kirja on.

Aloitin lukemisen avoimin mielin (mutta silti hieman kauhuissani). Oma synnytykseni päättyi hyvin niin minun kuin lapsenikin kannalta, mutta en silti palaa siihen mitenkään mielelläni. Vihdoin kymmenen vuotta synnytykseni jälkeen ihmiset ovat lakanneet kertomasta, miten aika kultaa muistot ja tulen muuttamaan mieleni siitä, etten enää koskaan tahdo synnyttää. Koska sitä en todellakaan halua tehdä.

Se täydellinen avuttomuus ja kontrollin menettäminen on muka naisen elämän luonnollinen osa. Minusta se oli täysin luonnotonta ja kauhistuttavaa. En nauttinut siitä promillen vertaa, mutta en silti kehdannut antaa synnytykselle huonoa arvosanaa, etten joutuisi käymään sitä läpi ammattilaisen kanssa. Hävetti jo ajatuskin siitä, että kertoisin kaiken olleen kamalaa, kun jokainen hoitohenkilökunnasta teki parhaansa minun ja vauvani eteen. Ja se kai tarkoitti vain sitä, että MINÄ olin se synnytyksessä epäonnistunut, kun kokemus oli huono? Ahdistaa muistella sitä aikaa edes nopeina välähdyksinä.

Ehkä omaan kokemukseeni peilaaminen aiheutti sen, että itkin kirjaa lukiessani useita kertoja. Miksi me synnyttäneet tunnumme jäävän niin yksin synnytyksen jälkeen? Odotusaikana juoksemme ties missä kontrolleissa, mittauksissa, rasituksissa ja valmennuksissa, mutta kun synnytys on suoritettu, ei nykyaikana ole itsestäänselvää saada edes laadukasta jälkitarkastusta. Hormonit sekä auttavat arjessa että sekoittavat pakkaa pelottavalla tavalla. Sitä ei tunnista itseään sisältä eikä ulkoa. Ja sitten mietitään, miksi syntyvyyttä ei saada nousuun.

Tämän kirjan kirjoittaminen oli Inkalta teko, josta on olen tavattoman ylpeä. Näin intiimin tarinan kertominen ja sitä kautta yhteiskuntamme epäkohtien nostaminen alleviivaa hyvin sitä, ettei tästä aiheesta puhuta vieläkään tarpeeksi. Vanhemmuuden vaietut puolet eivät katoa, jos niistä ollaan hiljaa. Eräs kirjaa kuvaava lause kolahti ihan erityisen kovaa minuun: “Tuore äiti oli samaan aikaan maailman ahdistunein ja onnellisin.” Mitäpä, jos koetettaisiin tukea vanhempia niin, että paniikin, pelon ja ahdistuksen sijaan luottamus omaan osaamiseen ja tunteiden sallivuus pääsisivät vallalle? Hyvä alku voisi olla tämän kirjan hankkiminen tuoreelle vanhemmalle.

Mitä kirjoja luit toukokuussa? Jaa kokemuksesi kommenttiboksin puolella ja/tai osallistu kirjahaasteeseeni somessa! 📚