Olen julkaissut tänä vuonna kahdet asukuvat. Vain kahdet! Kirppikseltä löytynyt Kaikon klassikkomekko eli Button Dress jo loppuunmyydyssä sävyssä yhdessä Nooralta synttärilahjaksi saamani laukun kanssa antoi kuitenkin inspiraation alkusyksyn kuvaussessiolle, vaikka jotenkin ahdistaa julkaista näitä kuvia. Saanko olla ihan rehellinen? Maaliskuisen koronan, joka kesti viikkoja, jälkeen sain riesakseni kolmen kuukauden jälkitaudit. Itse sairausviikot vietin sohvalla puolitajuttomana jäätelöä ja sipsejä syöden. Kun olo alkoi olla parempi, niin hupsista vaan, pulssini huiteli taivaissa ja jo vierailu alakerran pyykkitupaan tuntui aiheuttavan sydänkohtauksen. Tasailin sykettäni yksien rappusten jälkeen pahimmillaan puoli tuntia.

Ja mitä sitten? No, sitä vaan, että ihmiselle, joka kävelee 10 000 – 20 000 askelta päivässä tuollaiset 500 askeleen sairauspäivät olivat tuskaa. Samoin toipumisen aikaiset 2000 askeleen päivät. Olin niin pahalla tuulella ja suoraan sanoen v*ttuuntunut, etten voinut liikkua normaalisti, että tukahdutin tunteita herkuilla. Jokainen kai arvaa jo, mitä siitä seuraa. Paino nousi, mikä johti vielä huonompaan fyysiseen oloon. Kesän puolivälissä pystyin taas oikeasti lenkkeilemään, mutta lenkit tuntuivat raskailta painavampana ja totuuden nimissä edelleen alakuloisena. Naisten Kymppi meni ihan perseelleen, sydän jyskytti rinnassa, itketti ja oma peilikuva tuntui vieraalta. Mikään suosikkivaatteeni ei mahtunut päälleni. Ei yksikään.

Entä nyt sitten? Keväälle ja kesälle kasautui muutakin surkeutta. Pahimpana niistä vanhan ystäväni yllättävä kuolema ja tuo hemmetin ahdistava sota. Jokaisen uutisen myötä vajosin vaan syvemmälle suohon. Jokainen yritys tsempata päättyi itkuun ja muutaman kerran myös teiniajoilta tuttuun paniikkikohtaukseen. Ahdisti, ketutti, suretti ja ärsytti, kun en saanut otettua itseäni niskasta kiinni, vaikka oikeasti olisin persuksille potkimisen sijaan tarvinnut halausta. Virtuaalihalaus löytyi lopulta työpsykologilta, jolle olen purkanut elämäni solmua ja kaikkia niitä asioita, joista ahdistusmöykkyni kasvoi, nyt suunnilleen kuukauden verran.

Tunsin yhdessä vaiheessa myös morkkista siitä, että vaikuttajat ympärilläni julistavat “olet hyvä sellaisena kun olet” -sanomaa, mutta minusta ei yhtään tuntunut siltä. En “ole” se tyyppi peilissä. En ole ihminen, joka ei pidä huolta itsestään ja joka synkistelee koko ajan. Tiedän, ettei se ole itsensä hyväksymisen tai edes kehopositiivisuuden pointti, mutta joskus Instagramin sisältö tuntui kaikessa positiivisuudessaan niin syyllistävältä, että pidin kesällä pitkiä taukoja somesta. Kuulostaa ehkä järjettömältä ja sellaisia pääni sisällä risteilevät ajatukseni välillä ovat.

Ja tiedättekö mitä? Nyt olo on parempi. Jaksan liikkua, asiat päässäni alkavat olla jonkinlaisessa järjestyksessä. Tutut vaatteet toivottavasti kohta jälleen istua ylleni eikä lenkkeily tunnu siltä, että nilkoissa olisi 30kg ylimääräiset painot ja rinnan päällä istumassa virtahepo. Vannon käsi sydämellä, että henkisten ja fyysisten oireiden yhteyttä kannattaa miettiä myös omassa elämässä. Syy unettomuuteen ei välttämättä ole älypuhelimen käyttö sängyssä, vaan taustalla voi olla stressi. Tämä siis vain yhtenä esimerkkinä.

Mutta vähän vielä pukeutumisesta. En halua enää “sitten kun” -elämää, joten lupasin itselleni postailla enemmän päivän asuja Instaan ja blogiin, vaikka kuvissa oleva nainen ei ole vielä ihan palautunut elämänsä paskimmasta keväästä ja kesästä. Mutta tuo nainen voi päivä päivältä paremmin, hymyilee enemmän ja käyttää taas muitakin värejä kuin mustaa. Kiitos, kun ette ole huomautelleet muuttuneesta habituksestani. Sellainen 2012-vuoden blogikommentointi taitaa onneksi olla historiaa, vaikka tiedostan kyllä, että ns. selän takana jauhetaan edelleen sontaa ihan kenestä tahansa, joka nettiin kuviaan lykkää. Mutta hei…

Tykästyin mekkoon sen värin ja vilpoisen materiaalin ansiosta, mutta nyt mietin, onko mekon sävy liian lähellä ihonsävyäni? Onko mekon väri hitti vai huti? 🍂