Se hetki, kun kävelee melkein 20 asteen pakkasessa muutaman kilometrin lenkin lounastauolla ja aukaisee sitten oven palatakseen takaisin sisälle. Pitsantuoksu tuntuu ulos asti, ja olohuoneesta kävelee vastaan ihminen, joka saa aina hymyn huulilleni ja aiheuttaa vatsanpohjassani lämpimän läikähdyksen.

Saan päivän aikana satoja suukkoja ja kymmeniä halauksia eikä koskaan ole sellainen olo, että toinen ei olisi täysillä mukana tässä. Alan hiljalleen luottaa, että yhteinen arkikin voisi sujua. Sitten joskus. En halua edetä liian nopeasti lapsen vuoksi, mutta tämä kultakimpale, joka siivoaa, hieroo jalkoja ja laittaa ruokaa mielellään ja käskemättä, ei saa päästä karkuun.

Se tunne, kun kesken töiden voi käyttää minuutin poikaystävän äidin kissan kanssa jutteluun ja sen silittämiseen. Ja kun toinen kuiskaa korvaani, miten rakastaa katsella touhujani lasten ja eläinten kanssa. Miten hassua, että joku näkee sellaiset luonteenpiirteeni, jotka jopa ärsyttävät ihmisiä, vain ja ainoastaan hurmaavina vielä kuukausienkin jälkeen.

Se tunne, kun saunan tuvassa, ison untuvapeiton alla voi nukkua ilman painajaisia tai valveunia ja joku halaa läpi yön. Kun yhteisinä aamuina herää onnellisena siitä, että kaikkien hassujen mutkien jälkeen tässä sitä nyt ollaan yhdessä. En usko “siihen oikeaan“, mutta uskon “siihen oikeaan juuri nyt“. Kaikilla suhteilla on jokin tarkoitus eikä meidän suhteemme aika ollut vielä villeinä opiskeluvuosina Jyväskylässä. Silloin emme olisi sopineet yhteen.

Se tunne, kun oma lapsi tahtoo istua mieluummin poikaystäväni kuin minun vieressäni jouluna pappalassa. Puolentoista tunnin painit lumihangessa taisivat luoda erityisen siteen noiden kahden välille. Niihin touhuihin minua ei huolita, vaan hikiset ja punaposkiset pojat viihtyvät keskenään. Toivon koko sydämestäni, että meistä kolmesta hitsautuu omanlaisemme pieni perhe isoilla turvaverkoilla ja suurilla tunteilla maustettuna. ♥