Korjailin esitäytettyä veroilmoitustani, kun vastaan tuli kysymys, olenko muuttanut viime vuonna erilleen lapseni isästä. Kyllä, olen. Ai, koska? Ei mitään hajua! Kai se joskus kesällä oli. Tarkistin nolona päivän ja tajusin samalla, etten ole varmaankin puhunut koko erosta täällä aikoihin juuri yhtään. Oikeastaan en vieläkään aio puhua erosta, koska se on meidän perheemme asia, mutta väittäisin, että moni parisuhteesta pois muuttanut tai sellaista harkitseva kaipaisi vähän vertaistukea tai tsemppiä.

Olen nyt asunut omillani kevättä vajaan vuoden, jos niin voi sanoa. Poikani on minulla aika tasan puolet ajasta, yhteisten pätkien pituudet vähän vaihtelevat. Puolet elämästäni asun siis yksin 50 neliön kaksiossa ja se on ihan mielettömän ihanaa! Kunnioituksesta eron toista osapuolta kohtaan tahdon kuitenkin rehellisesti kertoa kyllä romahtaneeni kerran olohuoneen lattialle räkäitkemään päätöstäni muuttaa. Puoli tuntia siitä ystäväni saapui viinipullon kanssa enkä enää romahtanut toiste. Täysin kivuttomasti tämä ei siis mennyt, mutta koskapa erot menisivät. Ja tämän tosin eron toinen osapuoli tietääkin, juttelemme edelleen päivittäin ja jaamme tunteet rehellisesti.

Parasta yksinolossa ovat kaikki ne asiat, joista parisuhteen aikana haaveilin, mutta joiden järjestäminen oli joko hankalaa, vaivalloista tai mahdotonta. Tai muuten vaan prioriteettilistalla aika alhaalla, vaikka juuri niitä olisin kaivannut. En ole esimerkiksi vuosiin pystynyt keksittymään omaan hyvinvointiini näin. Herään ilman herätyskelloa lenkille tai salille aamulla ennen töitä, koska ehdin tehdä niin lähes tunnin eskarireissun puututtua “omista” aamuistani. Kukaan ei valvota minua iltaisin tai häiritse esimerkiksi kuoraamalla, joten saan nukuttua kunnon yöunet, minkä ansiosta herään virkeänä.

Kukaan ei osta puolen kilon irtokarkkipussia juuri, kun olen päättänyt syödä terveellisesti. Televisiossa, jota muuten nykyään ehdin jopa katsoa, eivät pauhaa Tempparit tai jokin muu roskaohjelma, jonka äänet ärsyttävät minua, vaan juuri se ohjelma, jota tahdon katsoa. Suurin ero menneeseen on kai se, että vuosien kompromissien jälkeen (koska sitä äitiys, vanhemmuus ja parisuhde ovat pahimmillaan) nautin siitä, etten joudu tekemään kompromisseja, vaan elän omilla ehdoillani puolet viikonpäivistä. Silloin kompromissit eivät haittaa yhtään niinä loppupäivinä, kun tuleva koululainen on luonani. Jaksan nyt olla parempi äiti.

Omilla ehdoilla elämisessä ja sen ihanuudessa on myös rehellinen syy siihen, miksen ole vieläkään ladannut Tinderiä tai pyytänyt ystäviäni vinkkaamaan minulle sopivista miehistä. Ah, ja koska olen edelleen Disney-Iina, joka uskoo sattumaan ja satumaisiin tarinoihin, jotka vain tapahtuvat. Jos eivät tapahdu, niin ei ole tarkoitettu.

Mietin ensin, kuulostaako tajunnanvirtani siltä, ettei tällainen ihminen edes pysty olemaan parisuhteessa, mutta ehkä vain toinen samassa tilanteessa oleva voi ymmärtää tämän jumalaisen vapauden. Ehkä myös ihminen, joka on ruuhkavuosien vanki ja haaveilee siitä, että illalla töiden jälkeen ei joka päivä tarvitse ruokkia perhettä, pestä pyykkiä, viettää parisuhdeaikaa, valmistella huomisen vaatteet lapselle, pakata itselle eväitä töihin ja mitä vielä saattaa saada kiinni siitä, miksi minulle täydellinen ilta voi olla saunassa nautittu kombucha ja pyykkituvassa luetut neljä lukua hyvää kirjaa. Ei, en tiedä, onko tämä vaihe vai olenko vaan niin sanotusti parhaimmillani ja onnellisin yksin. Se selviää kai joskus. ♥

Psst! Loppuun vielä kirjasuositus. Sain arvostelukappaleena Tuuli-Elina Ruuskasen eroa käsittelevän Sanoinko sen ääneen -kirjan, joka kolahti minuun täysin: “Saako eron jälkeen sanoa olevansa onnellinen? Voiko lasten etäviikolla kertoa lähipiirille, että elämä yksin on mahtavaa? Onko oikeutta surra, vaikka itse halusi erota? Voiko rakkauteen enää luottaa ja onko rakkautta edes olemassa? Onko oma elämä pakko uhrata ydinperheen alttarilla, jos yksinkertaisesti ei vain tunnu siltä?” Niinpä! Lukekaa se!