Työuupumuskirja 2020 Rosanna Marila Liisa Valonen

“En jaksa tätä paskatouhua enää päivääkään. Kukaan ei arvosta sitä, mitä täällä kahdeksan tuntia päivässä teen.“

Muistan sen työpäivän kuin eilisen. Tein niihin aikaan vielä paljon käännöksiä ja olin saanut ison taulukollisen käännöksiä valmiiksi edellispäivänä. En vain kääntänyt lauseita englannista, vaan mietin, mikä herättää suomalaisen luottamuksen, mikä kuulostaa sopivan ystävälliseltä, mutta ei jenkkihenkeen lipevältä, ja millä nimellä mitäkin toimintoa olisi loogista kutsua. Olin tyytyväinen. Kunnes avasin tuon taulukon seuraavana aamuna ja huomasin, että lähes jokainen solu, jonka tekstin olin kääntänyt, oli käännetty uudelleen.

Mietit ehkä, että aika epäkohteliasta talloa jonkun varpaille ja tehdä aiheesta juttelematta vain käännökset uudelleen, mutta näin se tällä alalla usein menee. Suunnitelmat muuttuvat lennosta sata kertaa, siksi kehtaan kertoa tämän esimerkin. Sinä päivänä tuo tuttu temppu sattui vaan menemään täysin tunteisiin. Muistan, että sanoin jopa ääneen, ettei tässä ole mitään järkeä, sillä minulta valui täysin hukkaan työtunteja ja nyt meillä oli taulukko täynnä epäloogisuutta ja kirjoitusvirheitä, jotka luultavasti minä saisin vielä korjata. Purin työpäivän loppuun hammasta ja lähdin kotiin itkemään.

Eräs työuupumuksen tunnusmerkeistä on pienten asioiden tuntuminen ylitsepääsemättömiltä. Toinen on se, kun kokee, ettei saa arvostusta tai voi työpaikallaan vaikuttaa asioihin. Tuona päivänä tunsin tulleeni täysin jyrätyksi. Tunsin, että tekemäni käännöstyön arvo oli täysi nolla. Yleensä jatkoin seuraavaan työhön, mutta nyt muistan miettineeni, etten jaksa korjata enää yhtään virhettä. Aivan sama, millaista sontaa asiakkaat saavat lukea. Ei ole minun ongelmani. Työni ei ole yhtä kuin MINÄ.

Kirjoitin tuona syksynä blogiinkin siitä, miten ahdistuneena mietin viikonloppuisin sitä, miten nopeasti vapaapäivät kuluvat. Maanantai ahdisti jo perjantai-iltana, vaikka työpaikalla oli hyvä porukka ja mielekkäitä työtehtäviä. Olen aina tykännyt työstäni, mutta tuosta kesästä starttasi ajanjakso, jolloin taisin tajuamattani olla palanut loppuun. Se alkoi itkukohtauksina kesken työpäivän, jatkui selittämättömillä päänsäryillä ja huipentui siihen, että takaraivoltani alkoi lähteä hiuksia. Nuo hiukset alkoivat kasvaa takaisin jossakin vaiheessa, mutta ovat edelleen alle 10 senttisiä ja sojottavat välillä ihan miten tahtovat.

Osaamattomuuden tunne ja ajatus siitä, ettei kukaan (siltä se tuntui) arvosta minua, huipentuivat yöllisiin painajaisiin. Heräsin melkein joka yö siihen, että näin jonkun seisovan huoneessani ja liikkuvan minua kohti. Järkeni yritti huutaa, ettei makuuhuoneessani ole muita kuin minä, mutta vaikka kuinka räpyttelin ja hieroin silmiäni, näin ihmisiä, hämähäkkejä ja olentoja, jotka yrittivät koskettaa minua. Ne puhuivat ja aistin, että ne juonivat jotakin minua vastaan. Ne olivat voimakkaita, minä voimaton.

Tässä vaiheessa aloin olla niin loppu, että hakeuduin työterveyden kautta puhumaan asiasta ammattilaiselle. En tosin saanut sieltä kaipaamaani tukea: työpsykologi ohjeisti ääni väristen ottamaan rennommin ja antoi tehtäväksi mennä tahallaan myöhässä töihin laskeakseni omaa rimaani. Tuollainen neuvo tuntui lähinnä vitsiltä, joten en enää mennyt kahdelle seuraavalle tapaamiskerralle, vaan varasin ajan yksityiselle terapiaan. Siellä vyyhti alkoi hieman aueta, kunnes terapeuttini siirtyi etävastaanottoihin ja minä lopetin suhteemme. Hän oli ainoa ihminen, jolla uskalsin kertoa tilanteeni kaunistelematta ilman, että pelkäsin hänen leimaavan minut hulluksi. Hän ehti kaivella sisintäni sen verran, että uupumukseni ja stressini syyksi kruunattiin järjetön ankaruus ja ehdottomuus itseäni kohtaan. En koskaan jäänyt töistäni sairauslomalle, mutta jälkikäteen mietittynä ehkä olisi pitänyt.

Olen tehnyt lomalla töitä liian monta kertaa, mutta tänä kesänä pidin vihdoin oikeaa lomaa. En tarkistellut, miten sijaiseni hoiti työni. Palatessani töihin päätin, ettei työ saa olla minulle enää niin tärkeää. Minun ei tarvitse olla mukana kaikessa, vaan on helpotus, kun joku sanoo, että ei kutsunut minua projektiin, koska huomasi, että olen kiireinen. Tuntuu mahtavalta, kun kokoukset on nykyään kielletty keskiviikkoisin ja käännöstöille on varattu tiistaisin oma aika, jolloin kääntäjiä ei saa häiritä.

Startup-kulttuurimme alkaa onneksi muovautua sellaiseksi, jossa työntekijän hyvinvointi kiinnostaa oikeasti ja on puhdas fakta, että ihminen tarvitsee työn jälkeen lepoa. Se ole todellakaan ole ollut aina niin. En enää tee sitä virhettä, että vastaisin töiden jälkeen työpuheluihin tai laittaisin Slackiin ilmoitukset päälle.

Uskon väistäneeni täydellisen työuupumuksen viime hetkellä. Sen seurauksena menetin tukon hiuksia ja palasen itseluottamustani, mutta vain hetkellisesti. Perheeni sen sijaan joutui kärsimään kiukkuisesta ja ahdistuneesta minusta, joten en silti vähättele omaa tarinaani. Ahdistus purkautuu aina jotenkin, aina joku kärsii.

Alat ehkä miettiä, mihin arvontaan viittaan otsikossa. Ystäväni Rosanna Marila julkaisi yhdessä Liisa Valosen kanssa teoksen nimeltä Työuupumuskirja. Tutustuin Rosannaan aikanaan blogini kautta, kun hän lähetti minulle sähköpostia. Olimme molemmat vanhempainvapaalla ja hän kertoi hyvin suoraan, että jos tunnen koskaan seinien kaatuvan päälleni ja kaipaan vertaistukea tai ihan vain leikkitreffiseuraa, hänelle voi laittaa viestiä. Minä, ahdistunut äiti, joka yritin olla täydellinen, vaikka olin oikeasti kaukana siitä, taisin kirjoittaa vastausviestin saman tien. Siitä asti olemme pitäneet yhtä. Ja nyt ystäväni, tuo lahjakas toimittaja, joka oman uupumuksensa kautta päätyi lopulta vaihtamaan päivätöistä yrittäjäksi, on nyt kirjoittanut kirjan. Kirja on kuin halaus. Lämmin, hyväksyvä, auttava ja anteeksiantava.

Kirjassa on yhdeksän ihmisen tarinat siitä, miten he uupuivat töissä ja mitä heille kuuluu nykyään. Pelkillä tarinoilla ei kuitenkaan ansaita Työuupumuskirjan nimeä, vaan mukana on oikeasti apua heille, jotka ovat uupumassa tai jotka ovat uupuneen läheisiä. Kirja kertoo, miten pääsee terapiaan, mitä se maksaa, minne voi soittaa ja mitä kannattaa sanoa uupuneelle. Tämän kirjan olisin halunnut käsiini toissakesänä, suosittelen jokaista pomoa ostamaan tämän työpaikalle lounaalla ohimennen selattavaksi tai vessakopissa salaa itkiessä luettavaksi. Itse itkin kirjan aikana useammankin kerran, samaistuin varsinkin perheenäidin tarinaan siitä, miten juurikin tuollaisen hyväntahtoiset neuvot laskea rimaa voivat tuntua jopa kettuilulta.

Arvon yhden Työuupumuskirjan täällä blogissa ja kaksi Instagramissani. Voit siis osallistua halutessasi kummassakin kanavassa, jos tahdot parantaa voittomahdollisuuksiasi. Jokainen voittaja saa kirjaansa personoidun omistuskirjoituksen Rosanna Marilalta, joten palkinto on todellakin uniikki. Osallistumisaikaa on maanantaihin 31.8.2020 kello 22:00 asti. Osallistut arvontaan kommentoimalla tätä postausta jotenkin. Voit jakaa halutessasi oman tarina vaikka nimettömänä, mutta käytäthän oikeaa sähköpostiosoitettasi, sillä sitä kautta tavoittelen voittajaa.

Tasapuolisesti arpaonnea kaikille! Ja vielä kiitos, kun luit tarinani.

Edit: Voittaja on arvottu ja hänet on kontaktoitu. Onnea nimimerkki Ella!