Kello kädessä
Joskus sen oikean hetken vaan tietää. Keskiviikkoaamuna heräsin ja mietin, että nyt on kyllä levollinen ja rauhallinen olo. Mietin, että vaikka ympärillä on vielä kaaos, tunsin oloni jotenkin erikoisen kotoisaksi. Makuuhuoneen nurkassa seisoo melkein valmis punainen lipasto, vaatehuoneen lattialla näkyy vielä muutama purkamaton jätesäkki ja olohuoneesta kajastaa kirkasvalolampun valo, sillä kattolamppua ei joka huoneessa vielä ole. Kuulostaa karmealta, mutta jotenkin asiat tuntuvat silti olevan omilla paikoillaan. Ja mikä tärkeintä, minä tunnen olevani oikealla paikalla. Mieleeni juolahti yhtäkkiä toinenkin, hieman pinnallisempi ajatus. Keskiviikko on erityisen hyvä päivä opetella uudelleen käyttämään rannekelloa.
Herättyäni kävin nopeasti korulaatikkoni läpi ja löysin uusimman kellohankintani. Guessin ruusukullanvärinen kello on nyt erityisen trendikäs väritykseltään, mutta silti se on jotenkin ajaton. Ruusukulta, pronssi ja kupari ovat metalliväreistä minulle rakkaimmat. Jotenkin tuntuu, että ne sopivat ihonväriinikin paremmin kuin hopea tai keltakulta. Ruusukultaisia rannekoruja en oikein tuon kellon seuraksi omista. Niitä voisi kytätä H&M:n ALE-osastolta, se kun taitaa olla vakio-ostospaikkani, kun on kyse koruista. Monet lempparikoruni on tilattu sieltä pilkkahintaan, mutta myönnän kyllä, että niitä hutejakin löytyy. Joskus edullinen hinta johtaa harhaan ja imaisee mukanaan, vaikka pieni ääni pään sisällä huutaa, ettei kannata klikata turhuuksia ostoskoriin.
Päivä kellon kanssa sujui kivasti. Olo oli hauskalla tavalla puetumpi kuin ilman kelloa. Ei juhlavalla tavalla, mutta aivan kuin ulkonäköni olisi jotenkin enemmän viimeistelty kuin ilman kelloa. Kuka ikinä neuvoikin riisumaan aina viimeisen ylle puetun asusteen, oli väärässä. Joskus tyyli syntyy juuri siitä, että lisää asukokonaisuuteen vielä ripauksen jotakin. Kello ei tuntunut kädessä häiritsevältä, joten voin kai kohta siirtyä seuraavaan vaiheeseen. Nyt pitäisi nimittäin opetella katsomaan sitä kelloa ranteesta sen sijaan, että kurkkii aikaa puhelimen näytöltä. Oletteko te kelloihmisiä vai ette? :)
nasu86
olen yrittänyt opetella joskus kello ihmiseksi mutta ei onnistunut ja nyt varsinkaan ei voi pitää mitään ranteissa tai kaulassa kun jäbä tykkää tutkia eli repiä kaikkea… :(
MouMou
Tuo kyllä rajoittaa! Saa nähdä, koska uskaltaa palata roikkuviin korvakoruihin. ;)
Katja
Jo vain olen kelloihminen :) Tosin ainoastaan töissä / “virallisemmissa menoissa”. Ja töissäkään en sairaalassa saa pitää kelloa kädessä, mutta työmatkoilla edes :D Ja päivän ajan se kulkee taskussa sormukset rannekkeen ympärillä. Minulla oli vielä muutama vuosi sitten käytössä vanhemmilta ala-asteella saatu valkoinen rannekello (!), minkä sain oppiessani lukemaan. Kellotaulu on edelleen originaali ja hyvässä kunnossa <3 Miehen mielestä tuli kuitenkin aika uudelle kellolle, joten hän osti minulle synttärilahjaksi mustarannekkeisen ja kieltämättä siromman ja "aikuisemman" kellon. Kerran olen jo joutunut siihenkin rannekkeen vaihtamaan (nahkaa kun on).
Kotiin päästyä lähes aina ensimmäisenä lähtee kello kädestä ja farkut vaihtuvat kollegehousuihin. Siitä tiedän olevani vapaalla :)
MouMou
Kertoo paljon kellon tunnearvosta, jos siihen on ehditty vaihtaa jo hihnakin. <3
Titu
Hei tää on tää kello, jonka sun postauksen inspiroimana silloin innostuin ostamaan hopeisena! :)
MouMou
Oijoi, hyvä veto! Tuo on nimittäin (ainakin mun mielestä) tosi hyvä perusmalli kellolle, mutta kuitenkin kaukana tylsästä. :)
krista
Ihana :) sun blogiin on tullu jälleen iloisuutta ja positiivisuutta enemmän :) onnea uuteen kotiin joka vaikuttaa olevan jo enemmän kotoisampi paikka sulle kuin tiiliseinä asunto. <3
Ihana sinä :)
MouMou
TODELLAKIN! Tästä ei pääse kuin kohti parempaa. :)
Veera
Mistä tuo kiva paita on? :)
MouMou
En kuollaksenikaan muista muuta kuin että taisin ostaa sen Lontoosta aikanaan! :D