En tiedä kuinka (enkä edes minkä tähden)
Tuijotan ystävääni syvälle silmiin. Mietin, miten tahtoisin kyllä avata suuni ja kertoa hänelle kaiken, ihan kaiken. Sanat takertuvat kuitenkin kurkkuun, kun kokemuksen syvä rintaääni huutaa pääni sisällä käyttämään järkeä. Se riuhtoo ja rimpuilee, vaikka yritän vaientaa sitä. Tukahdutettu ääni kuuluu kuitenkin selkeästi. “Älä sano mitään, mitä voidaan käyttää sinua vastaan.“
Moni luottaa ystäviinsä kuin kallioon. En epäile, etteikö sellainen olisi järkevää, mutta omalla kohdallani se on nykyään mahdotonta. En yritä käännyttää ketään tällaiseksi kyynikoksi. Olen vaan niin monta kertaa kuullut, kun se maailman rakkain ihminen kääntää suurimman salaisuutesi puukoksi haavaasi, vaikka asiasta ei pitänyt puhua enää koskaan. Olen nähnyt riitoja, joissa ystävän asioita levitellään muille ihan vaan, koska se ystävä teki kai joskus samoin. Tai sitten ei tehnyt. Ei sen ole edes niin väliä, mutta sillä hetkellä juoruilu kai tuntuu hyvältä idealta.
Hajoita ja hallitse. No, minun kohdallani se on enemmänkin hajauta ja hallitse. Yksi ystäväni tietää tasan kaiken rakkauselämästäni, toinen on hyvin perillä työkuvioistani ja kolmas taas voisi kirjoittaa vaikka kirjan kaikesta, mikä liittyy minuun ja blogiini. Tätä hajautustekniikkaa harjoittamalla varmistan kai jotenkin sen, ettei yksikään ihminen voi vetää mattoa altani. Olen nykyään mestari luomaan illuusiota siitä, että minusta tiedetään paljon, mutta harva todella tietää. Kaikista luotettavimpia ihmisiä ovat lukioystäväni ja yliopistomaailmasta muutama erityisen rakas tapaus. Helsingistä tai täällä asuttujen vuosien ajalta olen löytänyt myös luottoihmisen, mutta enää en päästä ihan ketä tahansa lähelleni.
Olen varmasti törmännyt viime aikoina useampiinkin ihmisiin, joihin voisi teoriassa luottaa täysin, mutta en uskalla enää kokeilla sitä vaihtoehtoa. Valitsen mieluummin kourallisen niitä ihmisiä, jotka tiedän luotettaviksi ja jatkan hajauttamistani. Aina välillä päätän, että kokeilen olla avoimempi, mutta jotenkin sitä aina päätyy saamaan näpeilleen. Nykyään jo siinä vaiheessa, kun kerron asioistani, alan aavistella pahaa ja suljenkin yllättäen suuni. Ystäväni tuntevat minut jo onneksi tässä asiassa hyvin, joten informaatioummetukseni ei tule mitenkään yllätyksenä tai loukkauksena. Loukkaus se on ehkä niille, jotka eivät ymmärrä syitä tähän.
Voisimmeko kaikki allekirjoittaa tänään näkymättömän sopimuksen siitä, että jos toinen kertoo syvimmät murheensa ja paljastaa kaappinsa luurangot, niitä ei missään, siis ei missään tilanteessa romauteta hänen niskaansa? Olen kuullut aivan liian monta kertaa, kuinka tällainen pelleily ja lapsellisuus loppuu muka heti kunhan tässä kasvetaan aikuisiksi, mutta sisimmässäni tiedän, ettei se mene niin. Aikuiset ne vasta julmia toisilleen ovatkin. Tämä siis vain muistutuksena heille, jotka ruusunpunaisten lasiensa vuoksi saavat välillä näpeilleen. Ehkä me vielä joskus opimme varomaan.
Tiia
Todella ikävää, että sulle on osunut tuollaisia ihmisiä kohdalle. Kieltämättä minullakin menee aikaa ennen kuin olen aivan varma, että voin luottaa johonkin. Pääasia on kuitenkin, että sinulla on joitain ystäviä, joille kertoa asioista. Luottamusta on hirveän vaikea saada takaisin, kun sen on kerran menettänyt :/
MouMou
Ihan mahdotonta. Siksi ei kaikkea kannatakaan yhden ihmisen varaan laskea. :)
n
Asiatekstiä! Itse mietin välillä, olenko liiankin kitsas kertomaan itsestäni ja ajatuksistani tutuilleni. Eihän niin synny yhteyttä ja läheisyyttä. Tosiasia vaan on, että monet mukavat kaverit eivät ymmärrä omia lausuntoja niin kuin ne itse ajattelen, vaan kääntää omassa päässään “omalle kielelleen” eli ymmärtävät jotain ihan muuta kuin tarkoitin… Omituista tasapainottelua, mutta onneksi tosiaan löytyy myös luottoystäviä, joiden kanssa haastetaan melkein samaa kieltä.
MouMou
Tuo on myös totta! En vaan osannut pukea tuota sanoiksi, mutta kovin tuttu tunne tuollainen “tulkitseminen”. :/
Petra
Valitettavasti samoja asioita on tullut huomattua. Jos lapset ovat julmia toisilleen, niin kyllä me aikuisetkin ollaan. Jostainhan ne lapsetkin oppii käytösmallit.. Mä oon muutaman kerran saanut näpeille pahastikin, ja monet riidat lähtevät niin pienistä asioista liikkeelle, jonka jälkeen revitään kaikki paljaaksi ja vanhat haavat auki, uudelleen ja uudelleen. Nykyään oon enemmin kuuntelijan osassa, omat asiani kerron tasan tarkaan kummitädille tai poikaystävälle. Ja siihenkin, että pystyin kertomaan asioista poikaystävälle meni monen monta vuotta.
MouMou
Mulla kans nykyään kestää tuon luottamuksen rakentaminen. Ikävintä on vielä, että joku sitten loukkaantuu, kun en ensimmäisellä tapaamisella meuhkaa kaikkia asioitani läpi.
stina
Pakko kertoa hassu sattumus eiliseltä. Olin keskustassa Kauppatorin lähistöllä odottelemassa tuttavaani. Jostain syystä tulit mieleeni, en tiedä miksi, ja alle viiden minuutin päästä näin sut kadun toisella puolella! Pelottavaa :D
MouMou
Voitko seuraavaksi kuvitella mut vaikka jonnekin hellelomalle Kreikkaan? :D
stina
Voin ainakin yrittää! :D
MouMou
<3
Marianne
Tähän luottamis-/tulkitsemiskysymykseen kyllä törmää valitettavan usein. Asiasta tekee ahdistavan se, että joskus tuntee olevansa eri rooleissa eri ihmisten kanssa. Miten voi olla oma itsensä jos toiseen ei pysty luottamaan tai on pelkoa, että joissain asioissa osaa aavistaa: “tuo nyt tulkitsee tämän varmaan ihan omalla tavallaan”, “kertookohan se nyt tämän eteenpäin”, ja juurikin tuo kamalin: “voidaanko tätä käyttää minua vastaan joskus”? Ja kun huomaa, että joku näistä kohdista tapahtuu, on pettymys suuri.
Sitä kokee tulevansa väärinymmärretyksi. Ja monestihan sitä alkaa peilaa asiaa itsensä kautta, vaikka se “vika” oikeastikin on siinä toisessa…
Juuh, kyllähän tästä riittäisi pohdintaa! Varsinkin kun itsellä oli juuri tällainen tilanne viikonloppuna, ja jota itkeskelin eilen sitten oikein urakalla, not nice at all. Varsinkin kun kyse oli omista perheenjäsenistä, joita ei nyt voi valita, ystäviään sentään voi ;)
MouMou
Äh, voi kurjuus! Nuo perheasiat ovat vielä erityisen epämiellyttäviä. Sitäkin kautta on kyllä koettu pettymyksiä täällä. :/
Annu.
En nyt kuollaksenikaan muista olenko koskaan kommentoinut blogiisi, vaikka olenkin seurannut sitä jo useamman vuoden ajan (hirrveän laiska ihiminen :< ). Jos en, niin nyt jos koskaan on sen aika! Mulla ei taida olla yhtään semmoista ystävää, jolle kertoisin ihanihan kaiken. Eikä se johdu siitä, että olisin saanut joskus näpeilleni, en edes tiedä mistä se johtuu. Tuntuu vain turvallisemmalta, ettei kukaan tiedä ihan kaikkea. Mietinkin tätä yks päivä kun kävelin kotiin, ja tämä postaus jotenkin kiteytti kaiken. Ehkä alitajuisesti käytän itsekin tuollaista hajautustaktiikkaa. :D Enivei, et ole ainoa, jolla on informaatioummetusta. ;)
MouMou
Kiva kuulla. Joskus sitä miettii, onko ajatusmaailma ihan kieroutunut, kun käyttäytyy näin. :)
Japu
Heips,
seuraavanlaisia ajatuksia heräsi jaettavaksi.
Minun mielestäni on juurikin aikuisen, fiksun ihmisen merkki, ettei kerro ihan kaikkia, ainakaan kaikille. Lapsellehan on ominaista päästää suustaan kaikenlaista mitä mieleen tulee, sen enempää suodattamatta tai miettimättä mitä kannattaa kenellekin sanoa. Aikuisena olisi hyväkin olla tietty itsesuojeluvaisto kehittynyt, joka neuvoo ja vie eteenpäin. En minäkään kerro kaikkia asioitani ystävilleni, enkä vastavuorosesti odota tietäväni kaikkia heistä. Se taas ei pienennä ystävyyden arvoa millään tavalla, saati että kokisin sen loukkaavana suuntaan tai toiseen. Myöskään ei ole mielestäni fiksua antaa pyytteetöntä luottamusta ilman aikaa ja pitempiaikaista suhteen kehitystä. Olisihan se nyt hullua luottaa heti ihmiseen, jota ei tunne, tai olettaa, että toinen luottaisi minuun; se tulee ansaita ja silloinkin muistaa, että ihmisiä ollaan kaikki täällä, ja vaikka luottamus onkin vahva, silloinkin voi jättää jotain asioita kertomatta.
Kaikenkaikkiaan siis halusin kertoa, että minä koen tuon sinun näkemyksesi hyvänä ja hassuna ajatusta, että tulisi pyrkiä sellaisiin suhteisiin, joissa tiedämme kaikki toisistamme. Onkohan sellainen lie edes mahdollista.
MouMou
Itsesuojeluvaisto on kyllä ehkä realistisempi nimitys tälle tunteelle, jonka olen olettanut pelkuruudeksi tai lapsellisuudeksi. Olet oikeassa. :)
sofia
Ihan mahtava teksti! Toivottavasti ei haittaa että jaoin facebookissa!
MouMou
Ei haittaa. Jos joku edes ottaa tästä opikseen, olen onnellinen. :)
Ansku
Mä olen ollut tosi yllättynyt siitä miten lapsellisia aikuiset voivatkaan olla. Aikuiset ovat julmempiakin, koska heidänhän pitäisi tietää paremmin, ja käyttäytyä sen mukaisesti. Ei se vaan mene niin. Tosi surullista. Luulin että kiusaamiset ja juoruilut kuuluisivat lapsuusikään, mutta en koskaan lapsena, enkä teininäkään joutunut samanlaisen kiusaamisen kohteeksi kuin nyt aikuisena.
MouMou
Meidän yläaste oli niin hirveä, ettei mitään rajaa. Ne juorut, huutelut ja kaikki – huhhuh! Ihan sille tasolle ei enää ole onneksi aikuisina menty, mutta välillä käydään kyllä lähellä. :/
nasu86
olen ollut ystävyys suhteissani sinisilmäisen luottavainen ja kas kummaa tällä hetkellä ei löydy montakaan ihmistä joita voin kutsua ystäväkseni! se on kurjaa :/
MouMou
Se on kyllä kurjaa. </3
Miira
Hyvä kirjoitus! Meillä joillakin tuntuu olevan niin mielenkiintoinen elämä, että moni oikein palaa halusta päästä kertomaan kuulumisia eteenpäin. Samalla tavalla olen saanut näpeilleni, mutta onneksi niitä luottoystäviäkin – sanan kaikissa merkityksissä – on. Huomattavasti vähemmän tosin, kuin nuorempana. Laatu onneksi korvaa määrän.
MouMou
Samaa mieltä. Ei se määrä, vaan laatu. <3
Reetta
Mielestäni se on ihan selvä asia, että jos ollaan ystäviä niin vaikeita asioita ei käännetä ystävää vastaan. On todella harmillista, että tälläistä tapahtuu. En ainakaan itse saisi siitä mitään irti, että itse toimisin niin. Toivottavasti tällä hetkellä elämässäsi on oikeanlaisia ystäviä ♥
MouMou
Niinhän sen pitäisi olla selvä juttu. Onneksi sellaisia epäluotettavia ihmisiä ei tarvitse katsella jatkossa. :)
Susu
Mä haluun kirjoittaa tähän sen mitä ajattelin.
Itsellä ei ole käynyt niin että mun juttuja (ainakaan mun tietääkseni) ole kerrottu eteenpäin,tai jos,oonantanut luvan. Tai jos joku on jotain kertonu eteenpäin, niin se toinen osapuoli ei olemulle kertonut jne.
Kavereita,ystäviäkin on matkan varrella jäänyt pois “huomaamatta”, tosiystäviä taitaa olla iha pari. Hyviä ystäviä yhden kädensormien verran ja sit loput on facebook-kaveri-hyvänpäivän tuttuja…
Musta on ikävää jos oot joutunut pettymään mutta äärimmäistä rohkeutta on kirjoittaa siitä!nostan taas kerran hattua. Ihanaa ettäsulla on ystäviä joille kertoa eri juttuja, kätevääsanoisin.(mun ipad ei suostu tekemään välejä koko ajan)
Mä näen äärimmäisen harvoin mun paria hyvää ystävää ja vaikka puhelin on keksitty, se ei oo sama asia kuin naama vasten naamaan puhuminen..
Mun pitää kysyä sulta yx juttu….
MouMou
Niin kai se taitaa olla, että tosiystävät pysyvät. Muut karsiutuvat ajan myötä pois.
tainav
Tähän sopii musiikiksi Kelly Clarksonin Because of you,jota kuuntelin eilen,kun itketti jo valmiiksi.Ymmärrän täysin tunteesi,mutta itse olen niin hölmö,että kerron liikaa itsestäni.Toisaalta en luota kehenkään,en varsinaisesti ylläty ,kun paskaa kaadetaan niskaa,mutta sattuu se silti ja lujaa.Sattuu niin paljon,että ei ole sanoja sille.
MouMou
Kyllä sitä silti yllättyy, kun haluaisi niin luottaa siihen, etteivät ihmiset olisi ilkeitä toisilleen. :/ *tsemppihali*
tainav
Kiitos,tsemppihali otettu vastaan:) Takaisin samalainen sinulle
MouMou
<3
Ellu
Mulla on ihan semmoinen periaate, (tai sanotaanko sitä periaatteeksi? no kuitenkin kaikki tajuaa varmaan) että Jos joku pyytää tai sanoo että ethän kerro kellekään, tai jos asia on muutenkin semmoinen mitä ei mun mielestä levitellä tai kerrota kellekään, niin sitten pidän sen turpani kiinni hitsi vieköön!
MouMou
Se on aika hyvä periaate. Ymmärtäähän sen isoissa salaisuuksissa, jos ne painavat ja niistä haluaisi puhua, mutta joku salaisuuksien tahallinen levittäminen. Not cool. :/
Titu
Tosi kurjaa että oot tollasiin ihmisiin törmänny :/ Liityin muuten tänään fb-sivusi tykkääjäksi :)
MouMou
Oi, kiva kuulla! :)
Ja kökköä kyllä, että osuu tuollaisia tyyppejä kohdalle. Kai mä törmäilen niin moniin ihmisiin, ettei ne kaikki voisi olla kivoja.
Haituva
Tarpeeksi monta kertaa ennen aikuisikäää sain pettyä ihmisiin. Lopputuloksena luottamukseni on nykyisin todella vaikeasti saavutettavissa. Hajauta ja hallitse tuntuu itsellänikin olevan keinona hallita tilannetta luottamuksen ja ystävyyden tasapainon saavuttamiseksi. Eräänä päivänä tapasin yhden ihmisen, joka saavutti luottamukseni lähes välittömästi. En tiedä miten se tapahtui, mutta hän on ollut jo yli 15 vuotta saamansa luottamuksen arvoinen. Hän tietää paljon, muttei hänkään kaikkea. Tietoja on todellakin ripoteltu muutamalle läheiselle ystävälle. Ja pintaraapaisuja joillekin kavereille.
Tuntuu siltä, että tälläinen ei helpota uusien ystävyyssuhteiden luomista ja välillä jo olemassa olevatkin jäävät kaipaamaan jotain lisää. On vain vaikea uskoa siihen, että luottamusta ei petetä. Etenkin, kun se on aikuisiälläkin petetty lukuisia kertoja.
Voin vain toivoa, että jokaiselle meistä riittää edes yksi ihminen, joka on luottamuksen arvoinen. Toivottavasti hän pysyy mukana vuosien varrella, sillä uusi luottoystävä on aina toki arvokas, mutta vuosien varrella kerätty yhteinen historia on aina kiva mauste. Eikä sellaisen ystävän kanssa haittaa sekään, ettei pitkään aikaan tavata, tai ehditä juttelemaan. Seuraavalla kerralla voi sitten jatkaa siitä mihin viimeksi jäi.
MouMou
Se on kyllä jotenkin maaginen tunne, kun tietää heti, että toiseen voi luottaa. Siihen tunteeseen tahtoisin törmätä useamminkin. Ihana, että olet löytänyt oman luottoystäväsi. :)
Minttu-Maaria
Hyvä, vaikkakin ikävä aihe, joka riipaisee minua henkilökohtaisesti! Juuri tällaisten aiheiden takia tykkään sun blogista ihan älyttömästi! Nämä jutut ovat vaihtelua kaikille ihkupöllöjutuille :D, asukuville ynnä muille ja ovat sitä ihan oikeaa elämää :) Vaikka toivoisin kyllä sulle vaan kaikkea hyvää!
On kurjaa, että luottamus on niin vaikea juttu… On ihan hirveää, kun jonkun seurassa tulee ajatus kuin amerikkalaisesta poliisisarjasta: “Kaikkea sanomaasi voidaan käyttää sinua vastaan”. Hirveämpää on vain se, että niin käy (tiedän kokemuksesta). Mutta myös se, että on olemassa joku ihminen, joka tietää minusta ihan kaiken, on pelottava ajatus. Tosin ihan vahingossa löysin yhden sellaisen ihmisen ja todella toivon, että hän pysyy rinnallani loppuelämäni, koska hän tietää minusta liikaa <3
MouMou
Täällä alkaa olla samoja tunteita. Tosin tilanne on ollut se ennenkin ja entiset poikaystävät ovat kyllä nykyään niitä ihmisiä, joihin voi edelleen luottaa kuin kallioon. :)
Lotta
Ikävää, että tiellesi on sattunut tuollaisia ihmisiä :( Itse näen hajauttamisen ennemminkin niin, että aikuisena ymmärtää, että jonkun kanssa voi olla hyvä ystävä vaikkei tiedäkään toisesta kaikkea. Ei kaikkea tarvitse tietää, jos vain riittää yhteistä nykyhetkessä ja juttu kulkee. Opiskeluaikana ja myöhemmin saamani kaverit tietävät hyvin vähän jos mitään elämästäni ennen opintoja, mutta enpä minäkään tiedä tarkkoja yksityiskohtia heidän menneisyydestään. Kaikesta ei vain tule puhuttua, eikä aina edes ehdi. On ihmisiä, joille uskallan puhua lähes kaikesta, mutta ei vaan tule puhuttua, ja on ihmisiä, joille en edes halua puhua kuin tietyistä aiheista.
Jälkikäteen jopa hävettää mistä kaikesta sitä onkaan teininä kavereiden kanssa keskusteltu. Ja kyllä se on minullekin kostautunut. Vuosia sitten havaitsin, että eräs kaverini kertoo minun yksityisasioitani muille kavereilleen, joille ne eivät todellakaan kuulu. Olisihan se pitänyt arvata, sillä hän kertoi minulle muiden kavereidensa elämästä asioita, joita en olisi edes halunnut tietää. Olemme edelleen kavereita, mutta en ole enää aikoihin kertonut mitään liian henkilökohtaista.
Monesti olen miettinyt myös sitä, mitä kaikkea kavereiden jutuista on soveliasta kertoa eteenpäin ja kenelle. Jos puhuu sellaiselle kaverille, joka ei tunne toista kaveria, ja hyvin pienellä todennäköisyydellä tulee koskaan tapaamaan, se ei kai sinänsä vahingoita ketään. Varsinkaan, jos ei käytä nimiä, sillä sekin on mahdollista. Sen sijaan mielestäni pitäisi ymmärtää, millaisia asioita kertoo kavereille, joita toinen kaveri tapaa edes epäsäännöllisesti. Ja varsinkin yhteisten kaverien kohdalla pitäisi ymmärtää, että jotkut asiat ovat sellaisia, että toisen pitäisi saada itse päättää keille kavereilleen niistä kertoo. Sen sijaan itse olen aina pitänyt oletuksena sitä, että kumppanille saa puhua lähes mistä vaan. Lähtökohtaisesti myös oletan, että ystävänikin saattavat kertoa minkä tahansa sanomani omalle kumppanilleen, ja joidenkin kanssa olemme tästä keskustelleetkin. Itse olen kuitenkin vuosien varrella oppinut vetämään rajan myös siihen, mitkä asiat ovat kaverille niin henkilökohtaisia, että edes mieheni ei tarvitse niistä tietää. Samanlaista suodatinta toivoo tietysti myös toiseen päähän, mutta harvemmin myöskään puhun (tai edes teen) mitään ihan niin henkilökohtaista :)
MouMou
“Jälkikäteen jopa hävettää mistä kaikesta sitä onkaan teininä kavereiden kanssa keskusteltu. Ja kyllä se on minullekin kostautunut. Vuosia sitten havaitsin, että eräs kaverini kertoo minun yksityisasioitani muille kavereilleen, joille ne eivät todellakaan kuulu. Olisihan se pitänyt arvata, sillä hän kertoi minulle muiden kavereidensa elämästä asioita, joita en olisi edes halunnut tietää. Olemme edelleen kavereita, mutta en ole enää aikoihin kertonut mitään liian henkilökohtaista.”
Pelottavaa, miten hyvin tiivistit ihmissuhteeni erääseen ystävääni. Aivan kuin olisit pääni sisällä. Hämmentävää.
Lotta
Ehkä meillä on yhteinen kaveri :D Tai sitten ne on vaan sukulaissieluja ;)
MouMou
Haha, voi olla! :D
miu
Jotenkin aina ihmettelen miten uskallat kirjoittaa näin henkilökohtaisista asioista ja sitten aina tajuan, kuinka kiitollinen olen siitä, että teet niin. Tunnistin itseni täysin tekstistäsi, vaikka tuntuukin, että asiat ovat kohdallani vähän huonommin kuin sinulla: en pysty oikein puhumaan asioistani kunnolla kenellekään, vaikka joitakin ystäviä löytyykin. Olen saanut pettyä monta kertaa ihmisiin ja pelkään erityisesti riitelyä ja sitä, että ystäväni jättävät minut. Kai se sitten on vähän niin kuin puolustusmekanismi, ettei avaudu kunnolla kenellekään ja pysyy sisäänpäinkääntyneenä. Se on vaan pidemmän päälle huonoksi mielenterveydelle, jos tuntee olevansa niin lukossa itseensä, että tukehtuu. :(
MouMou
Hmm, niin. Henkilökohtainen on kyllä outo käsite, sillä jotenkin en ajattele tätä postausta henkilökohtaisena. Ehkä olen vaan tottunut, että lukijoille on helppoa puhua niistäkin asioista, jotka on vaikea sanoa ääneen.
Ja tuttuja tunteita kirjoitit kommenttiisi. Hetken aikaa täällä oli sama olo, mutta sitten elämään ilmestyi ihminen, joka pelasti kaiken. Toivottavasti sinulle käy samoin. <3
taikkuu
Hui. Kyllä tuntuis elämä kamalan raskaalta, jos tässä joutuisi vielä miettimään, että voiko ystäviin luottaa. Minulla taitaa olla erittäin ihania ystäviä.
Minulle ei tulisi koskaan mieleen kertoa eteenpäin toisten salaisuuksia. Ylipäätään olen tehnyt linjauksen,etten puhu ystävieni asioista muille, oli ne sitten salaisuuksia tai ei. Typerää sellainen toisten asioiden spekulointi.
MouMou
Olet kyllä siunattu, jos se on tilanne. :)
Reetta_E
Tää postaus oli asiaa täynnä.
Se on niin surullista, mutta niin totta, että vain harvaan voi luottaa täysillä.
Monet kerrat olen takkiini saanut liian sinisilmäisyyden vuoksi, nykyisin osaan jo olla vähän enemmän varuillani. Maailman pahuus on kamala asia.
MouMou
On kyllä surullista, että avoimuudesta ei palkita, vaan päinvastoin. :/
Susanna89
Hyvä aihe tämäkin! aina ei voi luottaa niihin joihin kuvittelee voivansa luottaa 100% ja joskus ne ovat myös sukulaisia, joihin ei voi luottaa. Vuosien varrella olen kasvanut siihen että ainoat ihmiset joihin luotan täysin ovat äitini ja veljeni. Minulla on myös kokemusta muutamasta kaverista jotka tekivät aikamoiset takinkääntötemput pari vuotta sitten, ilman sen kummempia syitä tai sellaisia syitä joita olisin tiennyt.
MouMou
Ikävää kyllä tuollainen. :(
HannaHoo
Kutsun itseäni näennäissosiaaliseksi, helposti saa kuvan, että olen avoin ja kerron itsestäni, mutta itse asiassa seula on hyvinkin tarkka, ne todella tärkeät ja merkitykselliset jutut pidän tiukasti itsellä.
Niin olen tehnyt jo nuoresta, aika ulkopuolinen olin kouluaikoina ja sama tunne säilyyy työpaikoilla ym. mutta pidän yksityisyyteni sen hinnalla.
Pahinta on, kun olet kertonut ne arat ja herkät asiat rakastetulle, ja riidan aikana saat ne loukkauksena vasten kasvoja, se oli minulle anteeksiantamatonta.
HannaHoo
MouMou
Voin allekirjoittaa kommenttisi täysin. Ja varastan tuon näennäissosiaalinen-termin käyttöön. Osui ja upposi. <3
amie
Aikaisemmin en edes uskonut, kuinka pahalle voi tuntua, kun läheinen ihminen kääntää hänelle uskotun asian minua vastaan. En kuitenkaan ole mitenkään herkkänahkainen ja itsekin raivonpuuskissa on tullut huudeltua kaikenlaista, mikä on jälkeenpäin kaduttanut. Silti olen aina pyrkinyt siihen etten sano mitään niin peruuttamotonta, mitä toinen ei voisi anteeksi antaa… Mutta muutama viikko sitten minulle läheinen henkilö päätti vähätellä pelkoani lapsettomuudesta (jolle on siis lääketieteelliset perusteet olemassa) niin törkeällä tavalla, että en tiedä miten voin anteeksi antaa :( Aihe on kuitenkin niin henkilökohtainen ja kipeä, etten uskonut kenenkään asiasta tietävän koskaan pystyvän kääntämään sitä minua vastaan… Eniten elämässäni kadun sitä että olen ajattelemattomuuttani pettänyt toisten ihmisten luottamuksen, ja toiseksi eniten sitä, että olen luottanut vääriin ihmisiin :(
MouMou
Onpa kipeä aihe. Toivottavasti läheisesi ymmärsi möläytyksen ja pyysi anteeksi. Voimahali täältä. <3
amie
Kun ei niin ei… Hän ei koskaan pyydä mitään anteeksi eikä koskaan ole väärässä :/
MouMou
:(
Lettu
Ihanasti kirjoitit! Itse olen enemmän hölösuu ja ne asiat joita en kerro en kerro kellee. Joskus tuntuu et nuo asiat nakertaa sisältä ja vie kauheesti voimia. Pidän itseäni hiukan yksinkertaisena kun en osaa pitää asioita sisälläni ja olen huomennut usein että minun suoruutta ja avoimuutta käytettään hyödyksi. Tuo loukkaa paljon. Työyhteisössäni koen että olen se väärinkäytöksen äänitorvi – esimies kyselee minulta kuinka työyhteisössä menee ja utsii mitä muut on mieltä. Koen piston omassa tunnossani joka kerta kun joudun kertomaan mitä olen kuullut ja ymmärtänyt. Olen useasti sanonut etten saisi kertoa mutta toisaalta mikään ei muutu jos ei kerro. Vaikea tilanne. Tosin en tiedä muuttuuko näinkään ja se on pelottavan turhauttavaa.
Komppaan siis sua! Jatka samoin. Tulet huomaamaan ettei kaikkien tarvitse tietää kaikkea!
Tsemppiä tähän uuteen “työhön” ja ihanaa syksyä!!!
MouMou
Äh, onpa kurja tilanne. Voin kuvitella tuon helposti. Usein ystävällisiä ihmisiä, jotka tahtovat muille hyvää, käytetäänkin hyväksi. :/
RagDoll
Kamalinta on, jos toinen tietää heikkoutesi ja pamauttaa ne suoraan päin kasvojasi.. Sitä olen aina ihmetellyt. Ymmärrän, että suutuspäissään tekisi mieli päästellä sammakoita suustaan, mutta niinä hetkinä yritän ajatella miltä tuntuisi, jos omat heikkouteni vedettäisiin esille vihan hetkellä. Yleensä on parempi pitää suunsa kiinni, ellei ole mitään hyvää sanottavaa. Se käy tähänkin asiaan.
Tsemppiä. <3 Joskus löydät vielä henkilön jolle voit kertoa ihan mitä tahansa, ilman pelkoa.
MouMou
Se on kyllä hirveää. Niin ei saisi koskaan tehdä. :(
RagDoll
Olen edelleen itse niin naivi, että möläyttelen liian herkkiä asioita, välillä jopa tuntemattomille. Ehkä opin vielä joskus, kantapään kautta kenties..
Ainiin, piti muute sanomani, että ihania tunnelmakuvia. <3
MouMou
Toivottavasti et opi, vaan ympärilläsi on ihmisiä, joille voikin möläytellä. :) <3
Keijutin
Mulla kävi niin et ensin kiusattiin koko ala- ja yläaste, sitten lukiossa sain olla kohtuu rauhassa. No, ei siinä mitään, mut sit AmmattiKORKEAkoulussa, missä luulis et ihmiset alkaa olemaan aikuisia, tuli kaikkein eniten p****a niskaan. Nää saakelin kaks neropattia keksi lietsoa koko 10 hengen hengailuporukan valehtelemaan musta asioita ympäri koulua vaihtareita myöten ja mut suljettiin ulos. No ei siinä muuten, mut pidin toista näistä kahdesta vielä parhaana ystävänä tuolloin. En voinu mennä enää takas samalle luokalle niin lähdin karkuun opiskelijavaihtoon ja palatessa vaihdoin luokkaa.
Ei väkisin. Mulla ei koskaan ollut yhtä parasta kaveria – tai edes oikeesti pitkäkestoisia ystävyyssuhteita (paitsi myöhemmin tavatut kolme rakasta poikkeusta). Mut ei sitä enää ees hirveesti halua panostaa uusiin ystävyyssuhteisiin, kun sit siinä voi käydäkin just noin kuinka kuvailit.
MouMou
Siis mitä?! Tuohan on aivan sairasta. :(