Vilkaisin eilisen työvuoron aikana nopeasti puhelintani. Aika pysähtyi. Lopputyövuoro meni kuin sumussa hymyillen ja höpöttäen asiakkaille, vaikka kurkkuani kuristi ja päässä humisi. Teki vaan mieli huutaa. Illalla lysähdin sängylleni ja tuijotin eteeni. Poikaystävä yritti lohduttaa. Lauantai olisi ollut töitä, mutta sain onneksi sen vaihdettua. Perun seuraavan viikon tapaamisia kädet täristen tuntien itseni petturiksi. Poikaystävä yritti lohduttaa lisää. Junassa matkalla kotiin mietin, miten pitäisi ehtiä käydä useammin kylässä. Pitäisi tehdä vaikka mitä, mutta päivät suorastaan kiitävät ohi. On muka koko ajan niin kiire kaiken epäoleellisen kanssa. Tänä viikonloppuna ei ole kiire, olen vain läsnä rakkailleni ja toivon, ettei yksikään sielu poistu keskuudestamme vielä pitkään, pitkään aikaan.

rakas mummo